Meillä kaikilla on kaksi perhettä

Lukuaika: 3 min.

Ihanteellinen kuva omasta perheestämme ei useinkaan kohtaa sitä arkista perhettä, jonka kanssa elämme. Toiveiden ja todellisuuden ristiriita tulee näkyväksi erityisesti kriiseissä ja muutostilanteissa, mutta on olemassa myös muulloin. Itse asiassa voidaan ajatella, että meillä kaikilla on ikään kuin kaksi perhettä.

Jokaisella on kuvitelmia siitä, millaista perhe-elämän tulisi olla. Olemme kaikki myös kokeneet niitä hetkiä, jolloin perheeseen kohdistamamme odotukset eivät ole täyttyneet. Tällainen hetki voi olla esimerkiksi joulunvietto, jossa ei vallitsekaan leppoisa ja sukuyhteyttä vaaliva tunnelma, vaan yksi stressaantuu järjestelyistä, toinen humaltuu liikaa ja kolmas murjottaa. Odotukset joutuvat koetukselle myös parisuhteen päättyessä, jolloin unelma yhteisestä tulevaisuudesta murtuu. Tai aikuisten sisarusten suhteet saattavat perintöriidan seurauksena muuttua jännitteisiksi tai jopa katketa, aiheuttaen samalla ehkä katkoksia myös muihin suhteisiin sukulaispiirissä.

Historioitsija John Gillis (1) erottelee kaksi rinnakkaista perheen käsitettä: kuvitellun perheen ja eletyn perheen. Kuviteltu perhe viittaa siihen, millaisena haluaisimme perheemme nähdä. Se on mielikuva, joka kytkeytyy kollektiivisesti jaettuihin ihanteisiin perheestä, perherituaaleihin ja perhettä koskeviin myytteihin. Tämä on perhe, jonka varassa elämme: se merkitsee meille ennen kaikkea emotionaalista yhteenkuulumista, läheisyyttä ja tukea.

Eletty perhe puolestaan viittaa arkiseen perhe-elämään. Toisin kuin kuviteltu perhe, tämä eletty perhe pitää sisällään myös ristiriitoja, jännitteitä, konflikteja ja katkoksia. Se on perhe, jonka kanssa elämme, kaikkine puutteineenkin.

Suhteet ihmisten välillä näyttäytyvät erilaisina kuvitellussa perheessä ja eletyssä perheessä. Kuviteltuun perheeseen liittyy ajatus jatkuvuudesta ja luotettavuudesta: perhesuhteita pidetään pysyvinä ja muuttumattomina. Eletyn perheen todellisuus on toisenlainen: arjessa suhteisiin tulee säröjä tai pitkiäkin katkoksia ristiriitojen seurauksena. Eletyt perhesuhteet ovat alttiita muutokselle, ja yksittäinen muutos perheessä voi asettaa useammankin suhteen uuteen valoon. Näin voi tapahtua esimerkiksi eron jälkeen tai uudessa parisuhteessa, kun lähipiiriin ilmestyy uusia ihmisiä, esimerkiksi uuden kumppanin lapsi.

Eletyn perheen arkinen suhdemuodostelma ei siis useinkaan vastaa kuvitellun perheen suhteiden joukkoa. Emme esimerkiksi välttämättä onnistu vaalimaan läheistä suhdetta omiin vanhempiimme vaikka toivoisimmekin. Toisaalta eletty perheemme saattaakin pitää sisällään vaikkapa läheisiä ystäviä, joita taas ei kuviteltuun perheeseen, kollektiivisesti jaettuun perheideaaliin, usein kuulu.

Gillisin erottelu kuvitellun ja eletyn perheen välillä tekee näkyväksi ristiriitaisuuden, joka perheeseen ja perhesuhteisiin liittyy. Kollektiivisesti jaetut ideaalit, myytit ja ihanteet perheestä näkyvät median kuvastossa ja populaarikulttuurissa. Ne tarjoavat meille eräänlaisen tulkintakehyksen, jonka avulla jäsennämme kokemusta eletyn elämän perheestä.

perheyhteiskunta.fi / Sonya Mantere

Populaarikulttuurissa kuvitellun perheen ja eletyn perheen erottelua heijastavia kuvauksia löytyy esimerkiksi 2000-luvun suositusta tv-sarjasta Gilmoren tytöt (2000–2007, 2016). Sarjassa käsitellään kevyellä otteella perhesuhteisiin kohdistuvien odotusten ja todellisuuden ristiriitaa, joka on yksi sarjan keskeisistä jännitteistä.

Gilmoren tytöissä teininä äidiksi tullut Lorelai, hänen teini-ikäinen tyttärensä Rory sekä Lorelain vanhemmat Emily ja Richard törmäilevät jatkuvasti tahoillaan eletyn ja kuvitellun perheen ristiriitaan. Emily ja Richard kärsivät etäisestä suhteestaan Lorelaihin ja pettyvät toistuvasti tämän elämäntapavalintoihin, jotka ovat ristiriidassa vanhempien yläluokkaiseen asemaan kytkeytyvien käyttäytymisnormien kanssa. Emilylle ja Richardille perherituaalit ja se, millaisena perhe ulkopuolisille näyttäytyy, ovat keskeisessä asemassa. Gillisin ajatuksen mukaan elettyä perhettä tulkitaan kuvitellun perheen kautta. Emilyn, Richardin ja Lorelain tapauksessa se johtaa useimmiten voimakkaisiin ristiriitoihin ja pettymyksiin.

Lorelain kuvitellussa perheessä omia vanhempia pidetään etäällä, kaukana eletystä perheestä ja omasta arjesta, ihmisinä, joita tavataan mielellään pikaisesti juhlapyhinä. Kuvitelma törmää todellisuuteen, kun vanhemmista tulee tuen ja avunannon kautta osa elettyä perhettä. Suhde ei enää olekaan niukkaan yhteydenpitoon perustuva etäinen suhde, vaan kerta toisensa jälkeen illallispöydässä päädytään kiivaisiin väittelyihin henkilökohtaisista asioista ja voimakkaat ristiriidat johtavat jopa katkoksiin tyttären ja vanhempien suhteissa.

Sarjan hahmot tulkitsevat elettyä perhettä omista lähtökohdistaan, kuitenkin aina peilaten sitä kuviteltuun perheeseen. Sarjassa perhesuhteisiin liittyvää ristiriitaisuutta tehdään näkyväksi ja samalla onnistutaan hiukan kyseenalaistamaan perheeseen kohdistuvia kollektiivisia ideaaleja.

Kuvitellun perheen ja eletyn perheen käsitteiden avulla voidaan tarkastella sitä, mikä perhe on ja mikä on ihmisten kokemus siitä, oli sitten kyse meistä itsestämme tai perhettä koskevan tutkimuksen kohteista. Tarvitsemme sekä perhettä, jonka varassa elämme, että perhettä, jonka kanssa elämme.

Lähteet:

(1) Gillis, John (1997) A World of Their Own Making. Myth, Ritual, and the Quest for Family Values. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press.

Perhesuhteet karkotuskoneistossa

Lukuaika: 3 min.

Euroopan unionin alueelta poistettiin vuosien 2000–2014 aikana maahanmuuttopoliittisin päätöksin arviolta 3,4 miljoonaa ihmistä. Tähän joukkoon on toistaiseksi kiinnitetty varsin vähän huomioita tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa. Tutkijatohtori Marja Peltola luki perhetutkijan silmin Karkotetut-teoksen, joka kertoo 13 maastapoistetun ihmisen tarinan.

Vuosia sitten ghanalaistaustainen Christiana Acheampong opiskeli Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja asui Suomessa opiskelun perusteella myönnetyn oleskeluluvan turvin. Kun hän sai puolisoineen ensin yhden ja sitten toisen lapsen, opinnot hidastuivat eikä Maahanmuuttovirasto uusinut oleskelulupaa.

Siitä alkoi pitkään kestänyt taistelu: strategisista syistä haettu avioero, vähävaraisuus, neuvottelut sosiaalityöntekijöiden ja maahanmuuttoviranomaisten kanssa, yritykset pitää yllä tavallista arkea, toivon pilkahdukset – ja lopuksi karkotus Ghanaan 12 Euroopassa vietetyn vuoden jälkeen.

Acheampongin tarina konkretisoi ainakin kaksi asiaa perhesuhteiden merkityksestä maailmassa, jossa kansainvälinen liikkuvuus on jokapäiväistä, mutta eriarvoisesti mahdollista ihmisille heidän kansalaisuudestaan riippuen.  

Ensinnäkin tarina osoittaa, että vaikka oleskelulupa myönnetään yksilölle, se ei kosketa vain yksilöä itseään, vaan myös ihmisiä hänen lähellään. Acheamponginin tyttären koulunkäynnin jatkuminen maassa, johon hän on syntynyt, riippuu Acheampongin oleskeluluvasta. Siitä riippuvat myös Acheampongin puolison mahdollisuudet asua perheensä kanssa.

Toiseksi tarinasta käy ilmi, että inhimillisen elämän perustavanlaatuinen muuttuvuus, perhesuhteiden syntyminen ja katkeaminen elämänkulussa, ei tule huomioiduksi suomalaisessa oleskelulupajärjestelmässä.

laura-oja

Acheampongin tarina löytyy toimittaja Kaisa Viitasen ja valokuvaaja Katja Tähjän teoksesta Karkotetut – Mitä heille tapahtuu? (Kustantamo S&S). Teokseen kootut kertomukset, valokuvat ja tutkijapuheenvuorot käsittelevät maastapoistettujen kokemuksia ja karkotuspolitiikkaa.

Viranomaiskielessä erotetaan käännytys – joka seuraa, kun henkilölle ei myönnetä oleskelulupaa – ja karkotus, joka tapahtuu oleskeluluvan uusimatta jättämisen jälkeen. Molemmilla on kuitenkin hyvin samanlaiset vaikutukset maasta poistetulle henkilölle itselleen, ja teoksessa käytetään karkotusta yleiskäsitteenä kattamaan molemmat tilanteet. Näin määritellyn karkotuksen kokee Euroopan unionin alueella joka vuosi noin 160 000 ihmistä.

Karkotetut on tärkeä avaus tämän maahanmuuttopolitiikan osa-alueen tarkasteluun, jolta moni epäilemättä mieluummin sulkisi silmänsä. Samalla se avaa erityisenlaisia, globaaliin eriarvoisuuteen kietoutuvia näkökulmia yksilön sidoksellisuuteen, perhesuhteiden moninaisuuteen ja mahdollisuuksiin elää halutunlaista perhe-elämää.

Teoksen tarinoissa perhesuhteet vaikuttavat yksilöiden oleskelulupiin, kuten Acheampongin tapauksessa. Perhesuhteet myös murtuvat, muuttuvat tai säilyvät oleskelulupaprosessien ja karkotusten vaikutuksesta. Joskus perhesuhteet tekevät muuton Eurooppaan mahdolliseksi, toisinaan pakottavat lähtemään.

Karkotuksen jälkeen perhesuhteet voivat antaa voimaa, tarjota syyn pitää yllä arkisia rutiineja, luoda toivoa jopa mahdottomilta tuntuvissa olosuhteissa. Samaan aikaan karkotus värittää perhesuhteita huolen, syyllisyyden ja häpeän tunteilla, kuten näistä sitaateista käy ilmi:

Eniten lukkojen takana istumisessa kalvaakin se, että moni muu kärsii. Siskot eivät ole moneen kuukauteen päässeet kouluun, koska en pysty lähettämään heille rahaa. (Jobe Ntende)

Jos minä tapan itseni, miten perheeni käy? Millä he sitten elävät? (Hunar Mohammad)

Monelle pakosta liikkeelle lähteneelle läheissuhteet voivat olla myös vaarallisia. Ne voivat olla vaarallisia lähtömaahan liittyvien syiden vuoksi, kuten Alainille, joka rakastui vastoin ugandalaisen yhteiskunnan odotuksia mieheen. Tai kuten Golalle, joka joutuu piileskelemään entisen tyttöystävänsä sukulaisia, joiden mielestä eri heimoa edustavien nuorten seurustelusuhde oli vakava loukkaus.

katja-ta%cc%88hka%cc%88

Läheiset suhteet voivat olla vaarallisia myös oleskelulupajärjestelmään liittyvistä syistä, kuten Chailaille, joka pitää oleskeluluvan toivossa yllä suhdetta suomalaiseen mieheen, joka kohtelee häntä kaltoin. Tai kuten Rolitalle, joka ei raskautensa aikana uskaltanut karkotuksen pelossa mennä lääkäriin.

Eurooppalaisessa perhetutkimuksessa on jo pitkään keskusteltu siitä, että perhesuhteita ei enää määritä yksinkertaisella tavalla biologia tai traditio, vaan ihmiset ovat aiempaa vapaampia neuvottelemaan siitä, keitä heidän lähipiiriinsä kuuluu. Puhutaan siis perhesuhteiden lisääntyneestä neuvoteltavuudesta, joskus suorastaan “valinnaisuudesta”. Tämä keskustelu on kuitenkin suurelta osalta sokeaa omalle länsikeskeisyydelleen ja valkoisuudelleen.

Vapautta valita tai neuvotella perhesuhteita rajaavat aina yksilölliset tilanteet ja tunteet sekä taloudellinen eriarvoisuus. Eriarvoiset neuvottelun mahdollisuudet tulevat erityisen räikeästi esiin globaalin siirtolaisuuden yhteydessä, sillä se tekee näkyväksi länsimaisia ihmisiä suosivan kansalaisuuden hierarkian. Kirjan tarinat osoittavat, että eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka karkotuskäytäntöineen ylläpitää – ja tuottaa – tätä eriarvoisuutta sen sijaan, että pyrkisi vähentämään sitä.

Vaikka Karkotetut-teoksen kertojat elävät tilanteissa, joita Suomen kansalaisuuden turvaamasta arkielämästä käsin on vaikea edes ymmärtää, teos kertoo vastaansanomattomalla tavalla myös tavallisuudesta ja samankaltaisuudesta.

Karkotetut on teos ihmisistä, jotka rakastavat, pelkäävät, elävät arkea, kaipaavat läheisyyttä, turvaa ja tavallista elämää; toimivat ja tuntevat kuten kuka tahansa muukin. Heidän tilanteensa kohtuuttomuus ja epäoikeudenmukaisuus tulee lukijan ihon alle. Myös tämän vuoksi Viitasen ja Tähjän teos on tärkeä: se pakottaa avaamaan silmät omille etuoikeuksille.

 

Teksti: Marja Peltola
Kuvat: Laura Oja ja Katja Tähjä / Karkotetut

Marja Peltola toimii tutkijatohtorina Nuorisotutkimusverkostossa. Hänen kiinnostuksenkohteitaan ovat perhe-elämään, sukupolvisuhteisiin, intersektionaalisuuteen ja rodullistamiseen liittyvät kysymykset.

 

Päättyneiden suhteiden tavarataivaassa

Lukuaika: 3 min.

Esineet heräävät henkiin Helsingin kaupunginmuseon Museum of Broken Relationships -näyttelyssä, johon on koottu päättyneisiin suhteisiin liittyviä tavaroita ja tarinoita. Vierailimme näyttelyssä ja kirjasimme ylös sen herättämät ajatukset.

Puolison tuhkaa filmipurkissa. Tyhjiä lääkelevyjä muistuttamassa, miten suhde voi viedä lähes hengen ja samalla vapauttaa. Aivokuvat, jotka paljastavat todellisen minän. Korkokengät symboloimassa suhteen valtahierarkioita. Koiran panta muistuttamassa siitä, kuka suhteessa kasvatti ja ketä.

Suhteessa ei ole koskaan vain kahta henkilöä, jotka kohtaavat ja elävät lyhyemmän tai pidemmän ajan yhdessä. Näyttely paljastaa konkreettisella tavalla, miten läheissuhteet rakentuvat materiaalisten esineiden ja asioiden avulla ja niiden kanssa. Pääosa näyttelyssä annetaan esineille, joiden kautta ulkopuolinen päästetään kokemaan näitä suhteita. Näin yksityiseksi käsitetty, intiimikin suhde asetetaan julkisesti tarkasteltavaksi – mutta juhlallisesti, taideteoksena, esinettä ja suhdetta kunnioittaen.

Museum of Broken Relationships 2

***

Suurin osa näyttelyn tarinoista käsitteli parisuhdetta. Parisuhteet voivat loppua eri tavalla kuin sukulaissuhteet ja ovat intiimimpiä kuin ystävyyssuhteet. Ehkä siksi niihin liittyykin suuria tunteita.

Usein ajatellaan, että päättyneestä parisuhteesta pitäisi päästä yli. Ei varmaan vähiten sen vuoksi, että lyhyeen ja kuvitteelliseenkin parisuhteeseen liitetään paljon tulevaisuuden haaveita, toisinaan ehkä epärealistisiakin – mutta myös mahdollisia!

Näyttelyyn farkkurotsin tuonut oli odottanut tapaamaansa ihmistä neljä vuotta sitä hakemaan. Näin oli sovittu. Farkkurotsin tarinan kertoja toteaa: ”Jos rakastat toista, anna hänen mennä, sillä jos hän palaa, hän on aina ollut sinun. Jos hän ei palaa, hän ei koskaan ollut sinun.”

***

Esineen lahjoittaminen näyttelylle symboloi valmiutta irtautua jo rikkoutuneesta suhteesta. Parisuhteesta kiinni pitäminen voi ilmetä siitä muistuttavaan esineeseen tarrautumisena. Suhde säilyy mielessä pitkiäkin aikoja sen päättymisen jälkeen. Lisäksi suhde voi päättyä suhteen osapuolilla eri aikaan.

Näyttelyssä suhteen rikkoutuneisuudesta kertovat esineet saattoivat olla mitä tahansa. Ne muistuttivat jostakin tapahtumasta (häät, lahja) tai toistuvista yhteisistä tapahtumista (sienikori). Kulttuurissamme sormus esineenä viestittää muille yhdessäolosta, mutta sormusta näyttelyssä ei kuitenkaan ollut. Näyttelyn esineiden viesti oli yksityisempi. Niistä oli tullut suhteen aikana tai kenties vasta eron jälkeen suhdetta symboloivia esineitä. Ulkopuolinen ei näkisi niissä muistoa suhteesta, ellei esineitä olisi tuotu tähän näyttelyyn.

Tietäisitkö sinä, mikä olisi se esine, jonka veisit Broken Relationships -näyttelyyn, jos suhteesi loppuisi?   

***

Äidin maalaama häähuntu liehuu tuulessa auringon paistaessa. Hunnun viesti: “Ei ollut yhteinen tulevaisuutemme kuitenkaan unelmiemme kaltainen, mutta opin sen avulla jotain suurta: rakastamaan itseäni. Mitä elämältä muuta voisi toivoa? Ikuisesti kiitollinen”.

Näyttely muistuttaa kaikessa koskettavuudessaan, että rakkaus lähtee lopulta meistä itsestämme. Ei ole ketään toista, joka voisi tehdä meistä ikuisesti onnellisen. Ihmiset elämässämme tulevat ja menevät. Toiset viipyvät pidempää, toiset käyvät vain kääntymässä. Aina valinnat eivät ole omiamme ja joudumme sopeutumaan tuskallisiinkin tilanteisiin. Ne kaikki opettavat meille kuitenkin jotain elämästä, rakkaudesta, itsestämme.

Näyttelystä huokui viesti siitä, kuinka vaikeistakin tilanteista voi selvitä. Rikkoutuneet suhteet joutavat lopulta vaikka museoon. Yhdessä teoksen tarinassa todettiin: “P.S. Myydään vanha omakotitalo kulttuurialueella”. Omaan museoon ei kannata jäädä asumaan.

Museum of Broken Relationships

***

Ovatko esineet elottomia? Useimmiten ne käsitetään sellaisiksi, mutta Museum of Broken Relationships -näyttelyssä on nähtävissä esimerkkejä esineistä, jotka keräävät niin paljon merkityksiä, että esineiden lahjoittajien voi tehdä pahaa elää niiden kanssa.

Sosiaaliantropologian oppi-isä Marcel Mauss käsittelee klassikoksi muodostuneessa teoksessaan Lahja maorien käsitettä hau, joka viittaa esineiden tai asioiden henkeen. Ihmisten välisissä suhteissa annetaan ja otetaan monia aineettomia ja aineellisia asioita, jotka voivat olla sekä ihastuttavia että kauhistuttavia.

Kuten Mauss toteaa, haun hengessä myös hylätyt esineet kantavat mukanaan jotain alkuperäisestä omistajastaan ja esineiden antajilla voi olla vaikutusvaltaa niiden vastaanottajiin – tässä tapauksessa myös suhteen loputtua ja jopa haudan takaa.

***

Siskoni kuoli viime syksynä. Pidin häneltä jäänyttä huivia kaulassani melkein koko talven. Sen syvä punainen muistutti elämästä, joka voi päättyä varhain ja samalla suhteesta ihmiseen, joka jatkuu niin kauan kuin itse elän.

Kevään tullen hattuhyllylle unohtunut huivi palasi mieleeni Särkyneiden suhteiden museossa. Näyttelyn tavarat ja tarinat avaavat ikkunoita mikrokosmoksiin, lyhyempiin tai pidempiin hetkiin, joissa kaksi ihmistä on kurottanut kohti toisiaan. Yksityiset kokemukset muodostavat näyttelyssä universaalia kertomusta toistavan tilkkutäkin. Vaikka yksinäisyys voi eron hetkellä tuntua musertavalta, tuota samaa yksinäisyyttä on kokenut moni, ehkä jokainen.

Rakkaudesta, erosta ja kuolemasta kerrotut tarinat paljastavat, että käsitys ihmisestä suljettuna yksikkönä on illuusio. Merkittävät toiset pysyvät meissä ja vaikuttavat itseymmärrykseemme myös silloin, kun he eivät enää ole fyysisesti elämässämme läsnä.

Joskus kohtaaminen voi järisyttää minuuden perustuksia, tai ero tai kuolema muuttaa äkisti käsitystä omasta paikasta maailmassa. Useimmiten kyse on jostain hienovaraisemmasta. Kuten vaikkapa omalla kohdallani sellaisesta, että kaulaan kiedottu punainen huivi muistuttaa oikealla hetkellä siskon rohkaisevasta katseesta.

 

Teksti: Linda Hart, Anu Kinnunen, Kaisa Kivipuro, Anne Mattila, Vaula Tuomaala ja Elina Turjanmaa
Kuvat: Helsingin kaupunginmuseo

Museum of Broken Relationships Helsingin kaupunginmuseossa 13.5.–11.9.2016.
Ilmainen sisäänpääsy!

Radikaali, radikaalimpi, lapsen perhe

Lukuaika: 3 min.

Kun lapsi saa päättää, keitä hänen perheeseensä kuuluu, voi tulos yllättää, hämmentää ja aiheuttaa närkästystä. Taiteen ja tutkimuksen rajoja ylittävä valokuvateos Perhealbumi nostaa vanhempien eron kokeneen lapsen käsityksen perheestä valokeilaan.

Valokuvaaja Susanna Kekkonen kertoo Perhealbumin ensimmäisellä sivulla muiston häistään ja yhden tietyn valokuvan ottamisesta juhlassa. Kuvaan asettuvat tuore aviopari, molempien vanhemmat ja morsiamen äitipuoli.

– Tavallinen hetki useimmissa häissä, mutta minulle täynnä tunnetta. Minulla ei ole ollut aiemmin kuvaa, jossa koko perheeni olisi ollut kanssani yhdessä, Kekkonen kirjoittaa.

Tämän idean ympärille rakentuu kokonainen valokuvateos, jossa 28 vanhempien eron kokenutta 4–47 vuotiasta “lasta” on koonnut perheeseensä kuuluvat henkilöt yhteiseen valokuvaan. Nuoremmille lapsille perhe on teoksessa se tämänhetkinen läheisistä koottu, aikuistuneiden perhekuvat taas keskittyvät lapsuuden aikaiseen perheeseen. Jokaisen perhevalokuvan yhteydessä on päähenkilön eli lapsen kertomus perheestään ja kirjaan valitusta kuvasta.

Susanna Kekkosen ja toimittaja Anna-Sofia Bernerin yhteistyönä syntynyt Perhealbumi on lämminhenkinen teos, jonka valokuvat ja tekstit puhuttelevat tinkimättömyydellään. Mutta mikä tekee tästä valokuvateoksesta radikaalin? Eikö lapsen oikeus tulla kuulluksi vanhempien erotessa ole jo vakiintunut näkökulma eroihin?

 

kuva1
Kuva: Susanna Kekkonen

 

Lapsen perhe eron jälkeen

Lasten asemaan erossa alettiin kiinnittää uudella tavalla huomiota suomalaisessa yhteiskunnassa 1970-luvulla. 1980-luvulla lainsäädäntöä muutettiin tavalla, joka korosti lapsen oikeutta säilyttää suhde molempiin vanhempiin eron jälkeen. Yhteishuoltajuudesta tuli lähtökohta eron jälkeisen vanhemmuuden järjestämiseen, sillä sen nähtiin parhaiten toteuttavan lapsen etua. Ajatus siitä, että lapsi hyötyy suhteiden jatkumisesta molempiin vanhempiin, on nykyisin laajasti hyväksytty ja kyseenalaistamaton.

Vaikka lapsen läheiset, koulu ja erilaiset sosiaalialan ammattilaiset usein pyrkivätkin tukemaan suhteiden jatkumista molempiin vanhempiin, parisuhteen päättymistä kipuilevien vanhempien näkökulmasta asia ei ole aina yksinkertainen. Ero voi olla hankala emotionaalisesti, mutta se vaikuttaa myös monin eri tavoin sosiaalisiin suhteisiin. Tämä kävi ilmi tutkimuksessani sosiaalisista verkostoista eron jälkeen. Voi olla vaikeaa osallistua sukujuhliin tai pitää yhteyttä entisen puolison sukulaisiin. Suhteet osapuolien välillä voivat olla niin jännittyneet, että on helpompaa jättää vaikeat tilanteet väliin. On suuri houkutus ajatella, että lapsi itse kyllä huolehtii suhteistaan siihen toiseen vanhempaan ja tämän sukulaisiin.

Lapsen perhesuhteiden muodostelma voi eron seurauksena myös laajentua vanhempien uusien suhteiden johdosta. Muutos voi olla pysyvä tai perhekokoonpano voi vaihtua vanhempien solmimien parisuhteiden syntymisen ja päättymisen rytmissä. Lapsen elämässä suhteet ryhmittyvät usein erilleen toisistaan, äidin puoleiseksi ja isän puoleiseksi perheeksi.

Uusperheille lapsen merkityksellisten perhesuhteiden ulottuminen toisiin kotitalouksiin ja perhekokoonpanoihin voi olla vaativaa. Toive aikuisten uuden parisuhteen varaan rakentuvasta perheestä on suuri ja kysymys uuden perheen rajoista eli siitä, keitä perheeseen kuuluu ja keitä ei, on uusperheissä erityisen merkityksellinen ja herkkä. Ajatus uudesta “meidän perheestä” on vetovoimainen, mutta sitä on joskus vaikea sovittaa yhteen lapsen suhteiden jatkuvuutta korostavan näkemyksen kanssa. Koska uusperhe syntyy aikuisten aloitteesta ja toiveesta, se on lähtökohtaisesti aikuisten hanke.

 

”Jos kieltäisin ihmisten olemassaolon kuvasta, kieltäisin jotakin itsestäni”

Lapsen näkökulmasta tehdyissä tutkimuksissa (esim. 1, 2 & 3) toistuu havainto, jonka mukaan vanhempien eron kokenut lapsi mieltää useimmiten molemmat vanhemmat perheeseensä kuuluviksi riippumatta siitä, kumman vanhemman luona hän asuu tai kuinka paljon tai vähän hän toista vanhempaansa tapaa. Harvoin ja vain poikkeuksellisissa tilanteissa lapsi ei ajattele biologisen vanhemman kuuluvan omaan perheeseensä.

Perhealbumi muistuttaa kuvista, joita lapset piirtävät perheistään tutkimustilanteissa. Sillä erotuksella tosin, että valokuvaan asettuvat oikeat ihmiset lapsen kahdesta erillisestä perhekokoonpanosta. Valokuvan päähenkilöllä, lapsella, on ollut valta kutsua kuvaan mukaan tulevat henkilöt ja sommitella heidät kuvaustilanteessa mieleisellään tavalla. Mikäli joku kutsutuista ei ole halunnut osallistua tai ei ole päässyt paikalle, häntä edustaa kuvassa tyhjä tuoli tai muu esine.

 

Kuva2
Kuva: Susanna Kekkonen

 

Perhealbumista tekee tärkeän, jopa radikaalin, kaksi seikkaa. Ensinnäkin teoksen kuvissa tai teksteissä ei hymistellä lapsen edusta. Lapselle on konkreettisesti annettu valta määritellä perheensä riippumatta tunteista, joita erillisiin perhekokoonpanoihin kuuluvissa henkilöissä saattaa herätä. Toiseksi monenlaisissa, jännitteisissäkin tilanteissa elävät ihmiset ovat lapsen kutsusta lähteneet mukaan hankkeeseen, jonka tuloksena lapsi saa sen kenties ainoan valokuvan omasta perheestään. Lapsen perheen tukeminen on aikuiselle helppoa, kun se on sama kuin oma perhe. Vaativaa ja jopa radikaalia se puolestaan on silloin, kun tukeminen tarkoittaa omista yksilöllisistä tunteista, tarpeista ja toiveista hellittämistä.

 

Lähteet:

(1) Larsson Sjöberg, Kristina (2001) Barndom i länkade familjesystem. Om samhörighet och åtskillnad. Örebro: Örebro Universitet.

(2) Ritala-Koskinen, Aino (2001) Mikä on lapsen perhe? Tulkintoja lasten uusperhesuhteista. Väestöntutkimuslaitos D 38. Helsinki: Väestöliitto.

(3) Smart, Carol; Neale, Bren & Wade, Amanda (2001) The changing experience of childhood: Families and divorce. Cambridge: Polity Press.