Kategoria: Lapset

“Kenen nenä mulla on?”

Posted on by Heidi Ruohio
Lukuaika: 2 min.

Kansainvälisesti adoptoidut ovat usein kiinnostuneita ensimmäisen perheensä ulkonäöllisistä piirteistä. Adoptiovanhemmat taas etsivät yhdennäköisyyttä adoptiolapsensa kanssa. Me kaikki teemme oletuksia lapsen ja vanhemman yhteenkuulumisesta juuri yhdennäköisyyden perusteella.

Onpa isänsä näköinen tyttö!
Hän on selvästi perinyt äitinsä silmät.

Vastasyntyneen vauvan vanhemmat saavat kuulla tällaisia lauseita, kun sukulaiset ja ystävät tulevat katsomaan uutta tulokasta. Yhdennäköisyyden tunnistaminen kiehtoo ihmisiä ja yhdennäköisyyttä pidetään sukulaisuuden merkkinä (1). Yhä enemmän on kuitenkin vanhempi-lapsi-suhteita, joissa yhteenkuuluminen ja sukulaisuussuhde eivät perustu biogeneettisyyteen. Näitä ovat esimerkiksi adoption tai luovutetun sukusolun avulla muodostuneet vanhemman ja lapsen sidokset.

 

Yhdennäköisyyden kaipuu kertoo kuulumisen tarpeesta

Väitöstutkimukseni osoittaa, että kansainvälisesti adoptoidut kaipaavat usein yhdennäköisyyden kokemusta. Vaikka kansainvälisesti adoptoidut eivät välttämättä ole kiinnostuneita luomaan suhdetta ensimmäisen perheensä jäseniin, heitä voi kiinnostaa, miltä syntymäperheen jäsenet näyttävät. Kuten eräs adoptoitu nainen asian esitti, hän haluaisi tietää ”kenen nenä mulla on?”. Fyysiseen samankaltaisuuteen liittyvää yhdennäköisyyden kokemusta on vaikea saavuttaa adoptioperheessä, joka ei perustu biogeneettiseen sukulaisuuteen. (2.)

Aiemmista adoptiotutkimuksista kuitenkin tiedetään, että myös adoptiovanhemmat etsivät ja löytävät yhdennäköisyyttä itsensä ja adoptiolapsensa välillä. Yhdennäköisyyden tunnistamista on pidetty adoptiovanhempien tapana tehdä adoptiolapsesta oma ja perheeseen kuuluva. Lisäksi yhdennäköisyyden tunnistaminen toimii adoptiovanhemmille merkkinä siitä, että “juuri tämä lapsi kuuluu juuri meidän perheeseemme.” (3.)

 

Perhe voidaan kyseenalaistaa yhdennäköisyyden puuttuessa

Kansainvälisesti adoptoidulla ei ole läheskään aina muistikuvia elämästä ennen adoptiota. He eivät myöskään välttämättä tiedä ensimmäisten vanhempiensa nimiä tai omista heistä valokuvaa. Adoptoidut kuitenkin altistuvat yhdennäköisyyteen liittyviin moniin keskusteluihin läpi elämänsä. Puhe lapsen ja vanhemman yhdennäköisyydestä ja muista ”perityistä” ominaisuuksista jatkuu läpi ihmiselämän, ja sitä harjoitetaan perheen sisällä sukupolvien ketjussa ylös- ja alaspäin sekä sivusuunnassa suhteessa sisaruksiin ja serkkuihin.

Yhdennäköisyyksien etsimistä ja tunnistamista ei tapahdu vain kodin seinien sisällä oman perheen kesken. Perheen ulkopuoliset ihmiset voivat kyseenalaistaa lapsen kuulumisen perheeseen juuri yhdennäköisyyden puutteen vuoksi. “Ketkä ovat oikeita vanhempiasi?” tai “Eikö teillä ole omia lapsia?” ovat kysymyksiä, jotka ovat tuttuja adoptoiduille ja adoptiovanhemmille (2). Adoptoidun kehosta voi siis tulla eri tilanteissa joko yhteenkuuluvuuden tai erilaisuuden symboli.

 

Oma lapsi voi olla ainoa mahdollisuus nähdä biogeneettinen sukulainen

Useille kansainvälisesti adoptoiduille oman lapsen saaminen on ainoa mahdollisuus nähdä biogeneettinen sukulainen. Eräs haastattelemani kansainvälisesti adoptoitu kuvaa isäksi tulemisen kokemusta näin: ”Se oli erittäin iso juttu sillä tavalla, koska se on ensimmäinen sukulainen, joka oikeasti näyttää samalta kuin mä”.

Yhdennäköisyyden kaipuu osoittaa ihmisen tarpeen tunnistaa paikkansa biogeneettiseen sukulaisuuteen perustuvassa sukupolvien ketjussa. Tämä ei kuitenkaan yksinään riitä tekemään perhettä.

Kuten Marilyn Strathern kirjoittaa, eletyt perhesuhteet on erotettava käsitteellisistä perhesuhteista. On eri asia kuulua tiettyyn sukupolvien ketjuun biogeneettisen yhdennäköisyyden perusteella kuin kuulua perheeseen, jossa on eletty arkea yhdessä. Viime kädessä jälkimmäinen tekee perheestä ”oikean”, sillä hoivaa ja yhdessä kasvamista on vaikea korvata.

 

Lähteet

(1)  Mason, Jennifer (2008) Tangible affinities and the real life fascination of kinship. Sociology 42:1, 29–45.

(2)  Ruohio, Heidi (2016) Suomalaiset kansainvälisesti adoptoidut. Perheeseen ja kansaan kuuluminen. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

(3)  Howell, Signe & Marré, Diana (2006) To kin transnationally adopted child in Norway and Spain. The Achievement of Resemblances and Belonging. Ethnos 71:3, 293–316.

Kaksijakoisuuden tuolle puolen

Posted on by Ella Sihvonen
Lukuaika: 4 min.

Transsukupuolisuus on ollut viime aikoina esillä kirjallisuudessa ja valokuvissa. Selja Ahavan romaanissa puolison yllättävä transsukupuolisuus ajaa pariskunnan erilleen, Niina Doddin valokuvat kertovat puolestaan transnuorten tarinoita. Kaksijakoisen sukupuolikäsityksen ulkopuolelle jäävien on helpompi kertoa kokemuksestaan läheisille, jos sukupuolen moninaisuus hyväksytään laajemmin.

Hän oli mies, hänessä eli nainen.
Hän kuoli pois, hän alkoi syntyä.
Hän tiesi mutta salasi, hän ei tiennyt salaavansa.
Hän oli niin avoin kuin osasi, hän ei kertonut itsestään mitään.
Meillä oli rakkautta, me elimme valheessa.
Me elimme yhdessä, me emme koskaan tunteneet toisiamme.
Hän petti ja valehteli, hän rakasti.
Hän oli ja meni, häntä ei koskaan ollutkaan.

Selja Ahavan romaani Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus) käsittelee parisuhdekriisiä ja eroa. Parisuhteet päättyvät monenlaisista syistä ja vaikka jokainen erotarina on omanlaisensa, niistä voidaan tunnistaa myös yhteisiä piirteitä. Omaelämänkerrallisista aineksista ponnistavassa Ahavan romaanissa naispäähenkilön puoliso, joka on aikuisuuteen saakka yrittänyt olla mies, ottaa ensi askeliaan naissukupuolisena. Tarinasta muodostuu kipeä kertomus siitä, miten toinen ei ollutkaan sitä, mitä toinen oli alun perin luullut.

Koska romaani kertoo ainoastaan vaimon näkökulman, se antaa äänen heteronormatiiviselle cis-sukupuolisuudelle, mistä kirjaa on myös kritisoitu. Transpuolison näkökulmasta tarina olisi ollut toisenlainen. Vaimon tarinassa korostuu luopuminen ja menetys, mutta myös kokemus väärin tulkitsemisesta, mitä kuvataan Kristoffer Kolumbuksen Intiaan tähtäävien mutta Amerikkaan päätyvien löytöretkien avulla.

Luopumisen myötä Ahavan teoksen kertoja takertuu kiinni kaikkeen entiseen ja erityisesti entisen miehensä maskuliinisiin piirteisiin. Miehiset keholliset ominaisuudet saavat puolison naisistumisen myötä uuden, huomattavan korostuneen merkityksen. Miehen muuttuminen naiselliseksi naiseksi on romaanin päähenkilölle liikaa – siihen hänen rakkautensa ei taivu. Tässä mielessä romaanin rakkaustarinassa on parisuhteen päättymiselle tyypillisiä piirteitä. Parisuhteessa toinen tai molemmat puolisot muuttuvat ja se, mihin kerran rakastuimme, ei ole enää olemassa.

Romaani perustuu kirjoittajan henkilökohtaiseen kokemukseen, jolloin sitä voi käsitellä kaunokirjallisen teoksen ohella myös todellisuuteen pohjautuvana erotarinana. Eron osapuolten kokemukset erosta voivat olla hyvin erilaisia. Parisuhteen kariutuessa yhteisrintama murtuu. Suhdetta ylläpitävä sidos katkeaa ja jättää jälkeensä kaksi omaa identiteettiään etsivää yksilöä.

 

Kahden sukupuolen yhteiskunnassa moninaisuus jää piiloon

Ahavan romaanissa sukupuolen moninaisuudelle tai transsukupuolisuuden ymmärrykselle on vähän tilaa, koska romaani kertoo luopumisesta sekä rakkauden ja parisuhteen rikkoutumisesta. Erotarinan kietoutuminen transsukupuolisuuden ympärille tekee aiheesta kuitenkin yhteiskunnallisesti kiinnostavan.

Ahavan teos herättää pohtimaan, millainen on yhteiskunta, joka saa ihmiset kieltämään muilta ja itseltään todellisen sukupuolensa vuosikymmeniksi, ehkä koko elämänsä ajaksi. Entä millä tavoin ihmisten oikeutta sukupuoli-identiteettiä koskevaan itsemäärittelyyn voitaisiin vahvistaa?

Viime aikoina tätä keskustelua on käyty Suomessa myös translasten ja -nuorten näkökulmasta. Ahavan teoksessakin käsitellään transpuolison lapsuutta ja perhesuhteita, minkä tulkitsen yritykseksi ymmärtää puolison transsukupuolisuutta. Puolison lapsuuden kuvaukset jäävät kuitenkin huokoisiksi ja ymmärrys ohueksi.

Samoin ohuelta tuntuu ymmärrys silloin, kun asiantuntija ohjeistaa mekkoon pukeutuvaa poikalasta jättämään roolileikit kotiin, koska muuten voi joutua kiusatuksi. Näin binääriseen eli kaksijakoiseen sukupuolikäsitykseen takertuen halutaan piilottaa sukupuolikokemukseltaan toisenlaiset lapset kodin seinien sisäpuolelle.

 

Oikeaksi koetussa sukupuolessa eläminen lisää transnuorten hyvinvointia

Suomessa kuitenkin on translapsia ja -nuoria, jotka elävät oikeaksi kokemassaan sukupuolessa myös kodin ulkopuolella. Nina Doddin valokuvanäyttelyssä neljän transnuoren arjesta välittyi tukahdutettujen sukupuoli-identiteettien sijaan nuorten elämännälkä, syvä usko itseensä ja oikeus olla olemassa.

Doddin kuvaamien nuorten ja heidän vanhempiensa tarinoista oli helppo löytää yhteinen eetos. Niissä korostui kamppailu, jota nuoret perheineen joutuvat käymään erilaisten instituutioiden kanssa hakiessaan tukea nuorten tilanteeseen. Transsukupuolisilta lapsilta ja varhaisnuorilta puuttuvat kaikki etukäteen määritellyt hoitopolut, joten he ovat institutionaalisessa mielessä näkymättömiä.

Doddin valokuvien nuoret saavat tukea perheiltään ja he elävät sosiaalisesti poikina tai tyttöinä, vaikka olisivat syntyneet toisen sukupuolen kehoon. Esimerkiksi tytön kehoon syntynyt transpoika tulee kutsutuksi pojaksi niin koulussa kuin kotonakin ja hänet sukupuolitetaan ulkoisen habituksensa puolesta kokemaansa sukupuoleen.

Tutkimusten mukaan transnuorilla on korkea riski masentua ja sairastua mielenterveysongelmiin, mutta vertaileva tutkimus osoittaa, että lähipiiristään tukea saavien ja oikeaksi kokemassaan sukupuolessa elävien translasten ja -nuorten hyvinvoinnissa ei ole merkittävää eroa vertailuryhmiin (1).

Lähiyhteisön tuki ja mahdollisuus elää kokemansa sukupuolen mukaista elämää näyttää tutkimusten mukaan lisäävän lasten ja nuorten hyvinvointia. Lähiyhteisön tuen lisäksi tarvitaan myös yhteiskunnallisia tekoja, kuten sukupuolen vahvistamista sääntelevän lainsäädännön uudistamista, jotta sukupuoli-identiteettiä koskevan itsemäärittelyn oikeus toteutuisi. Esimerkiksi Norjassa translakia uudistettiin siten, että juridisen sukupuolen korjaamiseksi riittää oma ilmoitus. Uusi laki koskee myös lapsia ja nuoria.

Sukupuolen moninaisuuden näkyväksi tekeminen on kaikkien etu

Ahavan romaania lukiessa jäin miettimään, miten tällaisilta surullisilta erotarinoilta voisi välttyä. Olisiko hyväksyvämpi yhteiskunnallinen ilmapiiri auttanut Ahavan puolisoa kertomaan transsukupuolisuudestaan ex-puolisolleen aikaisemmin?

Sukupuolikokemuksesta vaikenemisen syyt eivät ole ainoastaan yksilöistä johtuvia, vaan ne ovat mitä suurimmissa määrin yhteiskunnallisia. Yhteiskunta, jossa juridisen sukupuolen vahvistamiseksi on käytävä läpi pitkät lääketieteelliset tutkimukset ja täytettävä lisääntymiskyvyttömyysvaatimus, ei tue avointa ja hyväksyvää ilmapiiriä.

Aihetta käsittelevillä valokuvilla ja muilla kulttuurituotteilla on taiteellisten ansioiden lisäksi yhteiskunnallista merkitystä, koska ne tekevät näkyväksi transsukupuolisuutta ja sukupuolen moninaisuutta: ne antavat äänen, kannustavat rohkeuteen ja toimivat esikuvina.

Ahavan romaani ja Doddin valokuvat havahduttavat huomaamaan, kuinka sukupuolen moninaisuus voi puolisosuhteen tai vanhemmuuden kautta koskettaa ketä tahansa. Sukupuolen moninaisuuden näkyväksi tekeminen on siten kaikkien etu, myös heidän, joiden oman sukupuolikokemuksen sanoitukseen kaksijakoinen sukupuolikäsitys riittää.

 

Kirjoittaja: Ella Sihvonen
Kuvat: Nina Dodd

Lähteet

(1) Oslon, Kristina R., Durwood, Lily, DeMeules, Madelaine & McLaughlin, Katie A. (2016) Mental health of transgender children who are supported in their identities. Pediatrics 137:3, 1–18.

Perheen ydin ei ole ydinperhe – mutta mitä se sitten on?

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 3 min.

Ydinperhe on aikansa elänyt, julistetaan KOM-teatterin tuoreessa näytelmässä MyBaby – komedia tulevaisuuden perheestä. Hulvaton elämysbisneksen kuvaus perää kaikille yhtäläisiä mahdollisuuksia kokea vanhemmuus tavalla, joka ei uuvuta liikaa.

Miten vanhemmuuden kokemus olisi mahdollinen myös niille, jotka eivät elä vakiintuneessa parisuhteessa? Jos lapsen voisi lainata määräajaksi ja palauttaa välillä, olisiko vanhemmuus silloin vähemmän uuvuttavaa kuin mitä se nykyajan perheissä näyttää olevan?

Näitä kysymyksiä käsittelee KOM-teatterin näytelmä MyBaby, jossa ratkaisu löytyy Glowheadz-start up -firman elämysbisneksestä. MyMom- ja MyDad-palvelujen lisäksi yritys kehittelee MyBaby-palvelua, jonka avulla kuluttaja voisi täyttää tarpeensa hoivata ja olla vanhempi vuokraamalla lapsen silloin kun haluaa.

Glowheadzin uskomattoman dynaamisessa tiimissä uskotaan, että kuluttajien tarpeisiin vastataan tarjoamalla mahdollisimman autenttinen kokemus vanhemmuudesta. Vanhempana oleminen esitetään näytelmässä vaivalloisena ja hermoja raastavana vauvanhoitona, joskin tunnelmaa välillä kohottaa symbioottinen imetyshetki.  Vanhempien taakkaa helpottaa se, että MyBabyn voi tilata vain lyhyeksi ja ajaksi lopun aikaa “olla vapaa”, kuten näytelmässä todetaan.

Näytelmä on hillitön komedia, jossa start-upin ideanikkarit simuloivat kollektiivista synnytyskokemusta sähköpaimeneen kytkettynä ja jossa vaippoja vaihdetaan vauvoja esittäviltä aikuisilta. Se saa katsojan nauramaan vedet silmissä, samastumaan ja tuntemaan myötähäpeää. Samalla näytelmä kuitenkin herättää perhetutkijan pohtimaan vakavampia vanhemmuuteen liittyviä teemoja, jotka kytkeytyvät laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

 

Perhesuhteet vaivalloisena työnä

Näytelmässä nousee esiin kaksi erillistä, mutta toisiinsa kytkeytyvää näkemystä vanhemmuudesta. Ensimmäinen on ajatus siitä, että mahdollisuus vanhemmuuteen kuuluu kaikille. MyBaby-palvelun avulla myös ne, joiden on vaikeaa tai mahdotonta saada esimerkiksi biologinen lapsi, saisivat kokea hetkiä vanhempana. Juuri tähän viittaa näytelmän julistus ydinperheestä aikansa eläneenä perhemuotona.

Perhemuotojen moninaistuessa yhä useampi tarvitsee – ja toivottavasti myös saa – mahdollisuuden vanhemmuuteen myös ydinperheen ulkopuolella. Älyttömän vauvanvuokrausidean kautta näytelmä korostaakin kaikkien tasa-arvoisia mahdollisuuksia vanhemmuuteen.

Kuva: KOM-teatteri / Marko Mäkinen

Toiseksi näytelmässä vanhemmuutta käsitellään raskaana tehtävänä, josta on perusteltua päästä irrottautumaan. Vanhemman ja lapsen välinen suhde ja pikkulapsen hoiva eivät ole vain autuasta symbioosia vaan myös vastenmielistä kakkavaippojen vaihtoa, koliikkia ja kaaosta. Vanhemmuus esitetään vaivalloisena työnä, joka voi ajaa jopa hermoromahduksen partaalle. Itse asiassa hoivan ja yhdessäolon positiiviset puolet jäävät näytelmässä pitkälti implisiittisiksi. Näytelmän maailmassa MyBaby-palvelulla on hyvinkin kysyntää: kukapa haluaisi tehdä näin stressaavaa hommaa jatkuvasti.

Nämä kaksi käsitystä vanhemmuudesta heijastavat laajempaa julkista keskustelua, jossa korostetaan vanhemmuuden vaativuutta ja vanhempien kokemia paineita sekä vanhempien tarvetta ja oikeutta huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan ottamalla omaa aikaa. MyBaby-liikeidea on toki nykykäsitysten ja lainsäädännön valossa parodiaa. Se herättää kuitenkin pohtimaan, olisiko vanhemmuus helpompaa, jos lapsen voisi tilata määräajoiksi. Helpottaisiko se vanhemmuuden taakkaa? Voiko vanhemmuudesta välillä olla vapaa?

 

Mikä on perheen ydin?

Perhesuhteita käsitellään tämän hetken tutkimuksessa esimerkiksi yksilöiden kokemuksen ja merkityksenantojen näkökulmasta: perhettä ovat ne henkilöt, jotka ihminen kokee perheeksi. Perhesuhteet eivät noudata kotitalouksien, avioliittoinstituution tai biologisen sukulaisuuden rajoja. Sen sijaan perhesuhdetta määrittäväksi tekijäksi voivat nousta esimerkiksi läheisyys, yhteinen historia, hoiva ja huolenpito.

Perhesuhteet eivät siis merkitse vain arkista hoivaa vaan ne ovat moniulotteisia sidoksia. Kun perhesuhteita määrittää emotionaalinen ja fyysinen läheisyys, vastuu ja yhteenkuulumisen tunne, on vaikeaa kuvitella, että suhteesta voisi olla vapaa. Lapsen voi jättää jonkun toisen hoitoon ja vaihtaa vapaalle, jolloin vanhemmuuden arkisten askareiden taakka kevenee.

Sidokseen liittyvät tunteet – esimerkiksi rakkaus, huoli ja vastuu – eivät kuitenkaan katoa silloinkaan. Esimerkiksi lapsestaan välillä erossa elävän vanhemman vanhemmuus ei välillä katoa, vaikka vuoroviikoin lapsen arkisista tarpeista huolehtisi toinen vanhempi.

Kuva: KOM-teatteri / Marko Mäkinen

Perheen ydin muodostuu ehkä lopulta kuulumisen tunteista, läheisyyden kokemuksesta ja luottamuksesta. Nämä perheen ytimen komponentit eivät kuitenkaan esiinny vain ydinperheessä tai lapsen ja biologisen vanhemman suhteessa. Yhteenkuuluvuus, läheisyys ja luottamus voivat syntyä erilaisia reittejä, jolloin vaikkapa ystävästä, sisaruksen puolisosta tai entisestä seurustelukumppanista voi tulla perhettä.

Entä sitten Glowheadzin kehittämä bisnesidea? Tosiasiassa arjen askareisiin ja hoivaan apua tarjoavat palvelut ovat jo arkipäivää: lastenhoitajat, siivouspalvelut, aviomies- ja vaimopalvelut ovat monelle tuttuja. Varamummo- ja varapappa-palvelut puolestaan lienevät harvoin kaupallisia, mutta niiden idea on lähellä MyBabya: tarkoitus on tarjota sekä elämys aikuiselle että hoivaa lapselle.

Vanhemmuuskokemusta tarjoava start-up ei siis ehkä olekaan niin utopistinen ajatus kuin ensi alkuun tuntuisi. Hienoa siinä olisi kaikkien kuluttajien tasa-arvoinen mahdollisuus kokea siivu vanhemmuutta. Epäilen kuitenkin, että perhesuhteiden ydin ei taivu elämysbisnekseen. Arkisen yhdessäolon ja hoivan lisäksi perhesuhteissa on kyse läheisyydestä, kuulumisen tunteista ja vastuusta. Näitä tunteita ei voi kaupallistaa, eikä niistä voi olla vapaa.

 

Kirjoittaja: Aino Luotonen
Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi ja KOM-teatteri / Marko Mäkinen

MyBaby – komedia tulevaisuuden perheestä KOM-teatterissa.
Käsikirjoitus: Salla Viikka ja Hilkka-Liisa Iivanainen
Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen

Supergranny somessa

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 3 min.

Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju Nonna on hauska kirja rakkaudesta. Tutkija Anna Alanko luki kirjan yhdessä lapsensa kanssa.

Isovanhemmuus on kesällä enemmän pinnalla kuin muulloin, esimerkiksi siksi, että päiväkoti on kiinni ja vanhemmat tarvitsevat lastenhoitoapua. Ne vanhemmat, joiden lasten isovanhemmat asuvat lähellä ja joilla on näihin mutkattomat suhteet, pääsevät kesälomasta merkittävästi helpommalla.

Kesälomalla esiin nousee myös toinen vanhempia erotteleva teema: mitä näistä pitkistä uuvuttavista rakkauden- ja konfliktintäytteisistä päivistä kerrotaan muille, ja miten? Entä mitä näistä jaetaan somessa?

Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju Nonna (Siltala, 2017) esittää näihin kysymyksiin yhden vaihtoehdon: siinä isovanhempi hoitaa lasta paljon, ja lapsen sanomisia (valokuvista en tiedä) julkaistaan muitta mutkitta. Kirja perustuu Facebook-päivityksiin, joita Pirkko Saisio on julkaissut lapsenlapsistaan.

Olen näköjään ennakkoluuloinen: vaikka olen nähnyt Saision muistaakseni kaksi–kolme kertaa leikkipuistossa tyttärenpoikansa kanssa, minulle tuli suhteellisen suurena yllätyksenä, että hän, suuri kirjailija (eivätkö suuret kirjailijat tarvitse paljon hiljaista aikaa?) ja Suomen virallinen isoäiti-ikään ehtinyt julkilesbo viettää lastenlasten kanssa loputtoman paljon aikaa. Tässä asiassa hän varmasti tekee muillekin pr-työtä.

Kirjan perusteella Pirkko Saisio on superisoäiti. Hän keskittyy lapsiin, kohtelee heitä kivasti, nauttii heidän seurastaan, vie heitä yliopiston apteekkiin katsomaan lääkepakkausten liikkumista putkissa ja ylipäänsä kenties mahdollistaa sen, että iltatöitä tekevät näyttelijät hankkivat lapsia. Lastenlasten kanssa seurustelun tuoksinassa Saisiolle on tietysti kerääntynyt loputon määrä materiaalia siitä huolimatta, että lapset eivät ole kovin vanhoja.

Saision kirja koskettaa monella tavalla. Lapsenlapsen kanssa keskustellaan isoista asioista kuten rakkaudesta ja kuolemasta. On virkistävää lukea esimerkiksi siitä, kuinka lapsi innostuu hautausmaalla ehdottamaan, että kaivetaan muutama ruumis esiin, koska lasta kiinnostaa, miltä ne näyttävät.

Myös oma lapseni tykkäsi kirjasta. Luin sitä ääneen ja hän halusi kuulla lapsenlapselle sattuneita kommelluksia ja katsoa hänen piirustuksiaan. Lapseni mielestään ehdottomasti hauskinta oli se, kun Saision kissa oli pudonnut vauvaikäisen lapsenlapsen päälle.  

Kaikki kirjan jutut olivat sympaattisia ja monet niistä hauskoja, mutta kuuluisasta perheestään huolimatta lapsenlapsi on tavallinen lapsi eikä kaikki mitä hän sanoo ole erityisen nerokasta.

Saisio on siinä uskoakseni omaisiaan säästävä (tai sitten epäinhimillinen), ettei kirjaan mahdu yhtäkään aikuisten välistä konfliktia. Oman kokemukseni mukaan lastenkasvatuksesta, sen aiheuttamasta väsymyksestä ja siihen liittyvistä periaatteista tulee riitaa aika helposti. Lisäksi monilla on jatkuva ristiriita oman rauhan ja seuran kaipuun välillä.

Saisiolla sitä ei tämän kirjan perusteella ole, mikä tuntuu epäuskottavalta. Eikö hän koskaan ole helpottunut jäädessään puolisonsa kanssa kahdestaan toiseen kotiinsa Madeiralle, kun tytär perheineen lähtee Suomeen? Eikö lapsenlapsi koskaan tule kesken hyvän kirjoitushetken? Saisio on YLEn haastattelussa myöntänyt väsyvänsä joskus, mutta kirjasta se ei ilmene.

Kirja lienee taideteoksena Saisiolle niin sanottu välityö. Alun perin Facebookiin kirjoitetut, joskin kirjaa varten muokatut pätkät ovat rytmiltään hakkaavia ja niissä on painettuna lässähtäviä vaikka varmasti somessa toimivia loppulauseita.

Kirja kuitenkin nostaa isoja kysymyksiä paitsi kuolemasta, myös siitä, mikä on sopiva määrä julkaista lapsen juttuja netissä tai painettuna. Miten suhtautua siihen, että lapsi ei, lapsena, voi antaa julkaisemiseen aitoa suostumustaan?

Tästä asiasta pulpahtelee säännöllisesti puheenvuoroja, ja lukemistani perustelluimmat eivät puolla lasten kommellusten jakamista. Niitä ei ehkä kannata julkaista lapsen nimellä yksityisyyden vaarantamisen takia, ja toisaalta niiden julkaiseminen aikuisen nimissä on kyseenalaista siksi, että tekijänoikeus on lapsen. Toisaalta kaikki nämä hassut, liikuttavat ja syvällisetkin neronleimaukset ovat muuten vaarassa kadota, koska ei kuusivuotiaskaan niitä enää aikuisena muista.

 

Kirjoittaja: Anna Alanko
Kuva: Siltala

Anna Alanko on tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston sosiologian oppiaineessa. Hän on hiukan uuvuttavan kesälomansa jälkeen viimeistellyt mielenterveyspoliikkaa koskevan väitöskirjansa. Hän toimii myös yhteiskuntatieteelliseen rahapeli- ja addiktiotutkimukseen keskittyneen University of Helsinki Centre for Addiction, Control and Governance (CEACG) -tutkimusryhmän koordinaattorina ja on Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkintolautakunnan jäsen.

 

Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 3 min.

Kohduton ei saa lasta, vaan hankkii lapsen. Kun lapsi ei synny lasta toivovan henkilön omasta ruumiista, voivat lastenhankintakeinot näyttäytyä muille radikaaleina. Kohduttoman matka lapsiperheelliseksi vaatiikin erityistä päämäärätietoisuutta ja panostamista.

Tieto kohduttomuudesta tai kohdunpoiston välttämättömyydestä pakottaa suunnittelemaan elämää uusiksi. Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, kuinka nainen tai pariskunta suhtautuu lapsettomuuteen tai kuinka lapsi käytännössä voidaan saada, jos lapsen hankkiminen on ajankohtaista. Kohduttomuus pakottaa väkivaltaisella tavalla määrittelemään perheenperustamisen kehykset uudelleen. Tämä käy ilmi kohduttomien haastatteluista, joita olen tehnyt väitöstutkimustani varten.

Suomeen syntyy vuosittain 10–15 tyttölasta, joiden kohduttomuus havaitaan teini-iässä (1). Lisäksi kohdunpoistojen takia Suomessa vuosittain kohtunsa menettää reilu 2 000 alle 50-vuotiasta naista muun muassa gynekologisen syövän, pahan endometrioosin tai synnytyskomplikaation takia (2).

Useimmiten lasta toivova kohduton tarttuu ensimmäisenä adoptioon ja alkaa selvittää, mitä lapsen adoptoiminen käytännössä tarkoittaa ja olisiko se itselle mahdollista. Muita vaihtoehtoja ovat sijaisvanhemmuus, sijaissynnytys ja uusimpana keinona kohdunsiirto.

Lapsen hankkiminen kaikissa muodoissaan vaatii kohduttomalta ja tämän mahdolliselta kumppanilta epävarmuuden sietämistä ja usein vuosikausia aikaa. Lapsen hankkiminen on kohduttomalle jo lähtökohtaisesti erityinen prosessi, koska lapsen synnyttäminen itse ei ole missään vaiheessa vaihtoehto – toisin kuin useimmiten muunlaisesta tahattomasta lapsettomuudesta kärsivillä.

Joskus lasta ei ponnisteluista huolimatta koskaan saada kotiin. Tällöin viimeisenä vaihtoehtona on lapsettomuuden hyväksyminen.

 

Projektina lapsi

Lapsen saamiseen liittyy kulttuurissamme vahvoja mielikuvia ja määritelmiä, kuten tunnesidos, elämän ihme ja luonnollisuus. Kohduttoman tie vanhemmaksi kulkee kuitenkin usein laskelmoivaa polkua, jossa ei ensisijaisesti ole kyse elämän ihmeen luonnollisesta tapahtumisesta. Perheen perustaminen on kohduttomalle eräänlainen projekti, vaikkei lasta toivova välttämättä haluaisi siihen projektina suhtautua. Yleisesti projekti mielletään kylmäksi ja keinottelevaksi toiminnaksi, jossa ihmisluontoa ohjaa järki eikä tunne.

Haastatteluideni perusteella näyttää joka tapauksessa siltä, että kohduttoman perheellistyminen edellyttää suoriutumista erityisestä lapsenhankintaprosessista. Jotta kohduton voi saavuttaa vanhemmuuden ja unelmoidun tunnesuhteen pienen ihmisen kanssa, täytyy tuo pieni ihminen jostain saada rakastettavaksi.

Tässä tapauksessa toivottu lapsi ei synny äidin kohdusta, vaan lapsi kasvaa ja syntyy jonkun toisen naisen ruumiista. Suurin osa suomalaisista lapsista on nykyään suunniteltuja ja vanhemmuus on joskus pitkienkin lapsettomuushoitojen tulos. Kohduttoman henkilön kohdalla käsikirjoituksessa on tähänkin nähden muutama ylimääräinen luku.

 

Lapsitoiveen toteuttaminen kysyy voimavaroja ja resursseja

Lapsen adoptoiminen ei ole kaikille kohduttomille mahdollinen vaihtoehto. Adoptioprosessi vaatii vuosien sitoutumista, henkisiä voimavaroja ja uskoa kotimaisiin ja ulkomaisiin viranomaisiin. Suomessa kielletty hedelmöityshoitoon perustuva sijaissynnytys sen sijaan vaatii uskallusta lähteä reproduktioturistina ulkomaille ja tietoa esimerkiksi siitä, kuinka sijaissynnytyksellä synnytetyn lapsen vanhemmuus määräytyy.

Adoptio ja sijaissynnytys vaativat molemmat lisäksi huomattavia taloudellisia resursseja. Kohdunsiirtoja suoritetaan Ruotsissa vasta kokeellisella tasolla, joskin hoidosta syntyneet lapset antavat toivoa myös suomalaisille kohduttomille.

Usean haastattelemani henkilön kohdalla kyse ei missään vaiheessa ole ollut siitä,  halutaanko lasta tarpeeksi, jotta lapsiprojektiin ryhdyttäisiin. Pohdinta on ensisijaisesti liittynyt siihen, millaisiin vaihtoehtoihin nainen tai pari on valmis ja mihin on mahdollisuuksia ja varaa.

Konkreettisesti tämä voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavanlaisten asioiden läpikäymistä: minne päin maailmaa uskalletaan lähteä sijaissynnyttäjänä toimivan ystävättären kanssa hedelmöityshoitoihin, kuinka paljon pankista saadaan lainaa tai millaisia sairauksia adoptoitavalle lapselle voidaan hyväksyä.

 

Kun oma lapsitoive on liikaa muille

Tasapainoilu kylmänä näyttäytyvän perheellistymisprojektin ja pohjattoman lapsitoiveen välillä on psyykkisesti hyvin haastavaa. Haastattelemani naiset kertoivat, kuinka heitä toisinaan kalvaa ajatus siitä, että oma toive lapsesta on liikaa muille. Lasta ei saisi haluta liian voimakkaasti, koska se tulkitaan itsekkyydeksi ja kohtuuttomuudeksi. Tämän taustalla elää tulkintani mukaan ajatus lapsesta lahjana, joka annetaan ja jota ei tulisi vaatia tai ylenmäärin tavoitella.

Ulkopuolisille radikaalina näyttäytyvä projekti paljastaa lapselle annettuja merkityksiä: lasta toivovien kohduttomien päämäärätietoinen halu saada lapsi kertoo, kuinka paljon he lapsiperhearkea toivovat ja arvostavat. Toisin sanoen, tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että kohduttoman muille itsekkäänä näyttäytyvässa toiveessa saada lapsi on kysymys halusta rakastaa ja kasvattaa lasta.

Myös adoptioprosessissa viranomaiset painottavat, että lasta adoptoivan motiivina tulisi olla juuri itsekäs halu saada lapsi. Adoption lähtökohta ei saa olla esimerkiksi hyväntekeväisyys. (3) Näin ollen lapsen edun – joka on aina adoption lähtökohta – nähdään täyttyvän vanhemman ja lapsen molemminpuolisesta tarpeesta elää toisen kanssa. Lapsen kannalta tulevan vanhemman itsekäs toive saada lapsi ei siis välttämättä ole huono lähtökohta vanhemmuuteen.

 

Mitä silloin kaivataan, kun lasta toivotaan?

Yllä oleva kysymys on relevantti jokaisen lasta toivovan kohdalla. Lapsitoive joutuu kuitenkin erityisellä tavalla suurennuslasin alle tilanteessa, jossa lapsi ei saavu perheeseen tyypillisenä pidetyllä tavalla ja toiveen toteutuminen vaatii strategisen projektin rakentamista.

Vaikka kohduttoman olisi mahdollista saada geneettisesti oma jälkeläinen sijaissynnytyksen tai kohdunsiirron avulla, ei perimä näyttele suurta osaa haastattelemieni naisten toiveissa. Lasta toivovien kohduttomien kaipuussa on kyse jostain konkreettisemmasta. He näkevät suhteen omaan (tulevaan) lapseensa inhimillisen elämän syvimpänä ja pysyvimpänä sidoksena, jonka puitteissa jaetaan arki ja tunteet sekä molemminpuolinen kasvu – riippumatta siitä, kuinka lapsi on saapunut perheeseen.

 

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Lähteet:

(1) Aittomäki, Kristiina, Eroila, Hille & Kajanoja, Pauli (2001) A population-based study of the incidence of Müllerian aplasia in Finland. Fertility and Sterility 76:3, 624–625.

(2) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2017) Hoitoilmoitusrekisteri 1997–2015. Julkaisemattomia tilastoja.

(3) Sosiaali- ja terveysministeriö (2013) Adoptioneuvonta. Opas adoptioneuvonnan antajille. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2013:21. Helsinki: STM.

Avioliittolaki ei turvaa lapselle äitiä ja isää

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 4 min.

Aito avioliitto -kansalaisaloite etenee täysistuntokäsittelyyn. Aloitteen tavoitteena on pitää avioliitto miehen ja naisen välisenä sekä taata lapsen oikeus äitiin ja isään. Tosiasiassa lainsäädännöllä on kovin vähän tekemistä sen kanssa, kuinka monen vanhemman kanssa lapsi kasvaa.

Tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin eduskunnassa 17.2.2016 ja se tulee voimaan maaliskuussa 2017. Ensi keväänä avioliiton solmivat puolisot voivat olla juridiselta sukupuoleltaan samaa tai eri sukupuolta. Lakiuudistus lähti liikkeelle kansalaisaloitteesta, joka nopeassa aikataulussa keräsi yli 150 000 allekirjoitusta.

Avioliittolain uudistus herätti tunteikkaita vastareaktioita ja pian myös uuden kansalaisaloitteen, jolla lakimuutos pyritään kumoamaan.

Aito avioliitto -kampanja perustelee pyrkimystään muun muassa lapsen edulla ja lapsen oikeudella kahteen, eri sukupuolta olevaan vanhempaan, äitiin ja isään. Taustalla on seuraava ajatus: koska tasa-arvoinen avioliittolaki sallii avioliiton samaa sukupuolta olevien kesken, viedään puolisoiden jälkeläisiltä oikeus kahteen eri sukupuolta olevaan vanhempaan. Tämä nähdään siis ongelmaksi ja lapsen edun vastaiseksi.

Mikä ajatuksessa ontuu? Monikin seikka, mutta tärkeimpänä se, että lisääntyminen kiinnitetään siinä avioliittoon. Tämä ei vastaa eikä ole vastannut pitkään aikaan suomalaisen yhteiskunnan väestökehitystä.


Yli puolet ensimmäisistä lapsista ei synny avioliittoon

Vuonna 2014 peräti 56 prosenttia ensimmäisistä lapsista ja 43 prosenttia kaikista suomalaislapsista syntyi naiselle, joka ei ollut naimisissa (Suomen virallinen tilasto 2014).

Suuri osa näistä lapsista syntyi eri sukupuolta olevien puolisoiden avoliittoon, mutta eivät suinkaan kaikki. Vuoden 2015 synnytystilastojen mukaan 223 lasta syntyi rekisteröidyssä parisuhteessa eläville ja peräti noin joka kymmenes vauva syntyi naiselle, jolla ei ole asuinkumppania tai jonka parisuhdetilanteesta ei ole tietoa (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2016).

Helsingissä vanhempien avio- tai avoliitto ohjaa syntyvyyttä tätäkin vähemmän, sillä noin joka viides naimattomalle naiselle syksyllä 2015 syntynyt lapsi kotiutui synnytyssairaalasta kotitalouteen, jossa ei äidin lisäksi asunut vakituisesti toista aikuista.

Aikuisten suhteen institutionalisoitumisen aste ei siis enää määritä lapsen perhettä eikä lainsäädännöllä juurikaan voida vaikuttaa siihen, millaisia suhteita ihmiset solmivat ja millaisissa kokoonpanoissa elävät. Tähän ja moniin muihin nykyperhe-elämän piirteisiin on viitattu tutkimuksen piirissä perheen purkautumisena (Nätkin 2004) ja avautumisena (Castrén & Högbacka 2014).

Seksuaalisuutta ilmaistaan ja lisääntymistä tapahtuu muuallakin kuin naisen ja miehen vakiintuneessa liitossa. Aikuiset voivat elää parisuhteissa samaa tai eri sukupuolta olevan kumppanin kanssa ilman suhteen virallistamista ja useissa peräkkäisissä tai rinnakkaisissa suhteissa.


Vanhemmuuteen on monta tietä

Aikuisista ja lapsista koostuvia perheitä muodostuu muutoinkin kuin naisen ja miehen elinikäiseksi tarkoitetun avioliiton ympärille. Vanhemmaksi voi tulla uuden liiton, adoption tai sijaisperhetoiminnan kautta, tai hedelmöityshoidoissa saadun luovutetun sukusolun avustamana.

Kaikkialla Euroopassa vanhemmuus ja liittojen solmiminen ovat yhä vähemmän sidoksissa toisiinsa (Hart 2016). Yhden ”oikean” isän tai äidin määrittäminen voi siis olla hyvin hankalaa.

Yksinäisyys2.jpg

Viranomainen määrittelee lainsäädännön nojalla lapsen juridiset vanhemmat, joilla on kasvatus- ja elatusvastuu. Toisaalta lääkäri voi jossain tilanteessa olla kiinnostunut lapsen geneettisestä perimästä, esimerkiksi puntaroidessaan lapsen riskiä sairastua johonkin perinnölliseen tautiin. Kumpi näistä on “oikea” vanhempi silloin, kun oikeudellinen ja lääketieteellinen ymmärrys osoittavat kahteen eri henkilöön?

Nykyiseen avioliittolakiin sisältyvän isyysolettaman mukaan lapsen synnyttäneen naisen aviomies on lapsen isä. Tämä on kuitenkin vain olettama, sillä mitään varmuutta geneettisen ja juridisen isyyden asettumisesta samaan henkilöön ei luonnollisesti voi olla ilman geneettisen sukulaisuuden testaamista.

Nainen ja mies, joiden sukusoluista lapsi on saanut alkunsa, ovat lapsen geneettiset vanhemmat. Itsestään selvästi kumpikaan heistä ei kuitenkaan ole juridinen vanhempi. Mutta mikä tärkeintä, juridinen ja/tai geneettinen vanhempi, oli hän sitten sukupuoleltaan mitä tahansa, ei välttämättä ole se henkilö, joka pitää lapsesta huolta.


Kuka sitoutuu lapsen hoivaan?

Lapsella voi olla elämässään useita tärkeitä aikuisia, jotka ovat sitoutuneet hänen hyvinvointiinsa ja vanhemmuuteen.

Hänellä voi olla kahdet vanhemmat esimerkiksi vanhempien eron ja uudelleen avioitumisen seurauksena, sijaisperheessä eletyn lapsuuden johdosta tai sellaisessa avoimeen adoptioon perustuvassa perheessä, jossa ylläpidetään yhteyttä lapsen ensimmäisiin vanhempiin.

Lapsella voi olla kahdet vanhemmat myös perheissä, joissa nais- ja miespari yhdessä ottavat vastuun lapsesta, jonka on synnyttänyt toinen naisparin puolisoista.

Toisaalta kaksi vanhempaakaan ei ole mikään itsestäänselvyys. Edelleen osa lapsista menettää yhteyden toiseen vanhempaansa esimerkiksi vanhempien eron seurauksena. Ja vaikka lapsen hylkääminen on Suomessa harvinaista, ei se valitettavasti ole täysin tavatonta; lapsia päätyy myös sukulaisten ja yhteiskunnan huostaan.


Perinteinen avioliitto ei takaa lapselle äitiä ja isää

Ihmislajin lisääntymisen reunaehdot sanelevat sen, että lapset kehittyvät alkioista sikiöiksi naisen ruumiissa ja toistaiseksi vain naiset voivat lapsia synnyttää. Siihen, miten sukusolujen hedelmöittyminen tapahtuu – naisen ja miehen aviollisen kanssakäymisen seurauksena, satunnaisessa seksisuhteessa tai laboratorio-olosuhteissa – tai ketkä lapsesta syntymän jälkeen lopulta huolehtivat, ei avioliittolailla voida vaikuttaa.

Itse asiassa suomalaisten tavoilla elää perheenä ja heidän lisääntymiskäyttäytymisellään ei ole mitään tekemistä avioliittolain sisällön kanssa.

Eri sukupuolta olevien puolisoiden väliseksi määritelty avioliitto ei takaa lapselle äitiä ja isää. Avioliittolailla voidaan korkeintaan vaikuttaa siihen, kenelle juridinen vanhemmuus ja sen nojalla syntyvä elatus- ja kasvatusvastuu lankeavat.

Lainsäädäntö, joka huomioi mahdollisimman tarkasti ihmisten moninaiset tavat elää perheenä, tukee lasten keskinäistä tasavertaisuutta. Kahta eri sukupuolta olevaa vanhempaa, jotka lapsesta huolehtivat ja joiden rakkaudessa lapsi saa kasvaa, laki ei kuitenkaan takaa. Eihän avioliittolaki, oli se millainen tahansa, pysty takaamaan lapselle yhden yhtäkään tosiasiallista vanhempaa.


Teksti: Anna-Maija Castrén
Kuvitus: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi


Lähteet:

Castrén, Anna-Maija & Högbacka, Riitta (2014) Avautuuko perhe? Eksklusiivisuuden ja inklusiivisuuden dynamiikka perhesidoksissa. Sosiologia 51:2, 106–122.

Hart, Linda (2016) Relational Subjects: Family relations, law and gender in the European Court of Human Rights. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja 9/2016.

Nätkin, Ritva (2004) Moninaiset perhemuodot ja lapsen hyvä. Teoksessa Hannele Forsberg Hannele & Ritva Nätkin (toim.) Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Helsinki: Gaudeamus, 16–38.

Suomen virallinen tilasto: Perheet 2014. Saatavissa: http://www.stat.fi/til/perh/2014/02/perh_2014_02_2015-11-27_kat_003_fi.html

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016) Perinataalitilasto – synnyttäjät, synnytykset ja vastasyntyneet 2015. Tilastoraportti 16/2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016101024921

Radikaali, radikaalimpi, lapsen perhe

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 3 min.

Kun lapsi saa päättää, keitä hänen perheeseensä kuuluu, voi tulos yllättää, hämmentää ja aiheuttaa närkästystä. Taiteen ja tutkimuksen rajoja ylittävä valokuvateos Perhealbumi nostaa vanhempien eron kokeneen lapsen käsityksen perheestä valokeilaan.

Valokuvaaja Susanna Kekkonen kertoo Perhealbumin ensimmäisellä sivulla muiston häistään ja yhden tietyn valokuvan ottamisesta juhlassa. Kuvaan asettuvat tuore aviopari, molempien vanhemmat ja morsiamen äitipuoli.

– Tavallinen hetki useimmissa häissä, mutta minulle täynnä tunnetta. Minulla ei ole ollut aiemmin kuvaa, jossa koko perheeni olisi ollut kanssani yhdessä, Kekkonen kirjoittaa.

Tämän idean ympärille rakentuu kokonainen valokuvateos, jossa 28 vanhempien eron kokenutta 4–47 vuotiasta “lasta” on koonnut perheeseensä kuuluvat henkilöt yhteiseen valokuvaan. Nuoremmille lapsille perhe on teoksessa se tämänhetkinen läheisistä koottu, aikuistuneiden perhekuvat taas keskittyvät lapsuuden aikaiseen perheeseen. Jokaisen perhevalokuvan yhteydessä on päähenkilön eli lapsen kertomus perheestään ja kirjaan valitusta kuvasta.

Susanna Kekkosen ja toimittaja Anna-Sofia Bernerin yhteistyönä syntynyt Perhealbumi on lämminhenkinen teos, jonka valokuvat ja tekstit puhuttelevat tinkimättömyydellään. Mutta mikä tekee tästä valokuvateoksesta radikaalin? Eikö lapsen oikeus tulla kuulluksi vanhempien erotessa ole jo vakiintunut näkökulma eroihin?

 

kuva1
Kuva: Susanna Kekkonen

 

Lapsen perhe eron jälkeen

Lasten asemaan erossa alettiin kiinnittää uudella tavalla huomiota suomalaisessa yhteiskunnassa 1970-luvulla. 1980-luvulla lainsäädäntöä muutettiin tavalla, joka korosti lapsen oikeutta säilyttää suhde molempiin vanhempiin eron jälkeen. Yhteishuoltajuudesta tuli lähtökohta eron jälkeisen vanhemmuuden järjestämiseen, sillä sen nähtiin parhaiten toteuttavan lapsen etua. Ajatus siitä, että lapsi hyötyy suhteiden jatkumisesta molempiin vanhempiin, on nykyisin laajasti hyväksytty ja kyseenalaistamaton.

Vaikka lapsen läheiset, koulu ja erilaiset sosiaalialan ammattilaiset usein pyrkivätkin tukemaan suhteiden jatkumista molempiin vanhempiin, parisuhteen päättymistä kipuilevien vanhempien näkökulmasta asia ei ole aina yksinkertainen. Ero voi olla hankala emotionaalisesti, mutta se vaikuttaa myös monin eri tavoin sosiaalisiin suhteisiin. Tämä kävi ilmi tutkimuksessani sosiaalisista verkostoista eron jälkeen. Voi olla vaikeaa osallistua sukujuhliin tai pitää yhteyttä entisen puolison sukulaisiin. Suhteet osapuolien välillä voivat olla niin jännittyneet, että on helpompaa jättää vaikeat tilanteet väliin. On suuri houkutus ajatella, että lapsi itse kyllä huolehtii suhteistaan siihen toiseen vanhempaan ja tämän sukulaisiin.

Lapsen perhesuhteiden muodostelma voi eron seurauksena myös laajentua vanhempien uusien suhteiden johdosta. Muutos voi olla pysyvä tai perhekokoonpano voi vaihtua vanhempien solmimien parisuhteiden syntymisen ja päättymisen rytmissä. Lapsen elämässä suhteet ryhmittyvät usein erilleen toisistaan, äidin puoleiseksi ja isän puoleiseksi perheeksi.

Uusperheille lapsen merkityksellisten perhesuhteiden ulottuminen toisiin kotitalouksiin ja perhekokoonpanoihin voi olla vaativaa. Toive aikuisten uuden parisuhteen varaan rakentuvasta perheestä on suuri ja kysymys uuden perheen rajoista eli siitä, keitä perheeseen kuuluu ja keitä ei, on uusperheissä erityisen merkityksellinen ja herkkä. Ajatus uudesta “meidän perheestä” on vetovoimainen, mutta sitä on joskus vaikea sovittaa yhteen lapsen suhteiden jatkuvuutta korostavan näkemyksen kanssa. Koska uusperhe syntyy aikuisten aloitteesta ja toiveesta, se on lähtökohtaisesti aikuisten hanke.

 

”Jos kieltäisin ihmisten olemassaolon kuvasta, kieltäisin jotakin itsestäni”

Lapsen näkökulmasta tehdyissä tutkimuksissa (esim. 1, 2 & 3) toistuu havainto, jonka mukaan vanhempien eron kokenut lapsi mieltää useimmiten molemmat vanhemmat perheeseensä kuuluviksi riippumatta siitä, kumman vanhemman luona hän asuu tai kuinka paljon tai vähän hän toista vanhempaansa tapaa. Harvoin ja vain poikkeuksellisissa tilanteissa lapsi ei ajattele biologisen vanhemman kuuluvan omaan perheeseensä.

Perhealbumi muistuttaa kuvista, joita lapset piirtävät perheistään tutkimustilanteissa. Sillä erotuksella tosin, että valokuvaan asettuvat oikeat ihmiset lapsen kahdesta erillisestä perhekokoonpanosta. Valokuvan päähenkilöllä, lapsella, on ollut valta kutsua kuvaan mukaan tulevat henkilöt ja sommitella heidät kuvaustilanteessa mieleisellään tavalla. Mikäli joku kutsutuista ei ole halunnut osallistua tai ei ole päässyt paikalle, häntä edustaa kuvassa tyhjä tuoli tai muu esine.

 

Kuva2
Kuva: Susanna Kekkonen

 

Perhealbumista tekee tärkeän, jopa radikaalin, kaksi seikkaa. Ensinnäkin teoksen kuvissa tai teksteissä ei hymistellä lapsen edusta. Lapselle on konkreettisesti annettu valta määritellä perheensä riippumatta tunteista, joita erillisiin perhekokoonpanoihin kuuluvissa henkilöissä saattaa herätä. Toiseksi monenlaisissa, jännitteisissäkin tilanteissa elävät ihmiset ovat lapsen kutsusta lähteneet mukaan hankkeeseen, jonka tuloksena lapsi saa sen kenties ainoan valokuvan omasta perheestään. Lapsen perheen tukeminen on aikuiselle helppoa, kun se on sama kuin oma perhe. Vaativaa ja jopa radikaalia se puolestaan on silloin, kun tukeminen tarkoittaa omista yksilöllisistä tunteista, tarpeista ja toiveista hellittämistä.

 

Lähteet:

(1) Larsson Sjöberg, Kristina (2001) Barndom i länkade familjesystem. Om samhörighet och åtskillnad. Örebro: Örebro Universitet.

(2) Ritala-Koskinen, Aino (2001) Mikä on lapsen perhe? Tulkintoja lasten uusperhesuhteista. Väestöntutkimuslaitos D 38. Helsinki: Väestöliitto.

(3) Smart, Carol; Neale, Bren & Wade, Amanda (2001) The changing experience of childhood: Families and divorce. Cambridge: Polity Press.