Hedelmällisyyden säilyttäminen ja sukupuolenkorjaushoidot – hoitoa ja haavoittuvuuksia
Transsukupuolisuus-diagnoosin saaneilla henkilöillä on nykyään mahdollisuus kerätä ja pakastaa sukusolujaan julkisessa terveydenhuollossa lapsen saamista varten. Sukupuolivähemmistöjen perheellistymiseen liittyy esimerkiksi vähemmistöstressiin ja taloudellisiin resursseihin liittyviä erityistarpeita, jotka tulisi ottaa nykyistä paremmin huomioon perhesuunnittelussa ja hedelmällisyyttä säilytettäessä.
Hedelmällisyyden säilyttäminen sukupuolenkorjausprosessin osana on tullut osaksi julkista terveydenhuoltoa viime vuosikymmenellä, ja sen asema on juuri vahvistunut lainsäädännöllisten muutosten myötä
Tutkin sukupuolivähemmistöihin kuuluvien henkilöiden mahdollisuuksia hedelmällisyyden säilyttämiseen sukupuolenkorjausprosessissa Lisääntymisen ajan sukupuolistunut etiikka: tiede, teknologia ja markkinat –tutkimushankkeessa filosofisen bioetiikan näkökulmasta. Olen kerännyt tutkimusaineistoa haastattelemalla sukupuolivähemmistöihin kuuluvia potilaita ja hoitohenkilökuntaa sekä havainnoimalla perhesuunnitteluun ja hedelmällisyyden säilyttämiseen liittyviä vastaanottotilanteita suomalaisessa yliopistosairaalassa. Lisäksi olen kerännyt aineistoa haastattelemalla sellaisia sukupuolivähemmistöihin kuuluvia henkilöitä, jotka eivät ole päässeet julkisen sukupuolenkorjaushoidon piiriin eivätkä siten voi säilyttää hedelmällisyyttään julkisessa terveydenhoidossa.
Hedelmällisyyden säilyttäminen julkisessa terveydenhuollossa edellyttää käytännössä transsukupuolisuus-diagnoosin saamista. Suomessa diagnooseja tehdään Helsingissä ja Tampereella psykiatrian vastuualueeseen kuuluvissa psykiatrian vastuualueeseen kuuluvissa valtakunnallisissa erityistason yksiköissä, jossa tutkitaan ”täysi-ikäisiä sukupuolidysforiasta kärsiviä potilaita ja koordinoidaan siihen liittyviä hoitoja”. Tutkimusjakson päätteeksi potilas voi saada joko transsukupuolisuus- tai muunsukupuolisuus-diagnoosin. Transsukupuolisuus-diagnoosilla on oikeutettu laajempaan valikoimaan sukupuolta vahvistavia ja hedelmällisyyttä säilyttäviä hoitoja kuin muunsukupuolisuus-diagnoosilla. Hoitopolut ovat yksilöllisiä ja hoitojen saamiseen liittyy myös muita rajoitteita, esimerkiksi kirurgisiin hoitoihin on asetettu painoindeksiraja.
Transsukupuolisuus-diagnoosin saamisen jälkeen henkilö siirtyy hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikan asiakkaaksi hormonihoitojen aloittamista varten. Ennen hormonihoitojen aloittamista hänelle tarjotaan mahdollisuutta hedelmällisyyden säilyttämiseen sukusoluja keräämällä ja pakastamalla.
Hedelmällisyyden säilytys osana sukupuolenkorjaushoitoa
Julkinen terveydenhuolto tarjoaa hedelmällisyyden säilytystä transsukupuolisuus-diagnoosin saaneille alle 38-vuotiaille transmiehille ja alle 45-vuotiaille transnaisille, jos heillä on ennestään vähemmän kuin kaksi lasta. Hedelmällisyyden säilytys tapahtuu sukusoluja pakastamalla, ja se on potilaalle maksutonta ensimmäiset 12 vuotta. Hedelmällisyyden säilytyksen liittyy kuitenkin muita kuluja.
Transmiehillä munasolukeräys tapahtuu pistoslääkkeiden avulla. Lääkitys maksaa 400–600 euroa keräystä kohti, ja koska keräyskertoja voi olla useita, kustannukset voivat nousta potilaan elämäntilanteeseen nähden korkeaksi. Suurimmalle osalle transmiehistä hedelmällisyyden säilytys tehdään ennen testosteronihoidon aloitusta, mutta munasolukeräys on mahdollista myös myöhemmin, jos testosteronihoito keskeytetään. Transmaskuliineille muunsukupuolisille henkilöille hedelmällisyyden säilytyksen tarpeellisuus harkitaan tapauskohtaisesti.
Transnaisten sukusolujen keräämiseen ei liity vastaavia kustannuksia kuin transmiehillä. Yleensä yksi ejakuloimalla (”masturboimalla”) annettu talletus riittää, mutta osalle riittävän sukusolumäärän turvaaminen voi edellyttää useampaa talletuskertaa. Myös transfeminiineille muunsukupuolisille henkilöille hedelmällisyyden säilytyksen tarpeellisuus harkitaan tapauskohtaisesti.
Transsukupuolisuus-diagnoosin saaneiden henkilöiden perheellistyminen pakastetuilla sukusoluilla tapahtuu samojen säädösten puitteissa kuin muidenkin hedelmöityshoitoihin hakeutuvien henkilöiden perheellistyminen. Julkisessa terveydenhuollossa hedelmöityshoitoja tarjotaan itsellisille vanhemmaksi toivoville henkilöille sekä pariskunnille. Hoitojen edellytyksenä kuitenkin on, että itsellisellä henkilöllä tai vähintään toisella pariskunnan osapuolista on kohtu ja mahdollisuus kantaa raskaus itse. Sijaissynnytysjärjestelyt tai kumppanuusvanhemmille ja apilaperheille tehtävät hoidot eivät Suomessa ole mahdollisia julkisessa terveydenhoidossa.

Sukupuolidysforia ja vähemmistöstressi hedelmällisyyden säilyttämisessä
Vaikka hedelmällisyyden säilyttämisen toimenpiteet vastaavat lapsettomuushoidoissa tehtäviä toimenpiteitä, on oleellista huomioida, että sukupuolivähemmistöihin kuuluvia henkilöitä kuormittavat sukupuolidysforia ja vähemmistöstressi. Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen määritelmän mukaan sukupuolidysforia tarkoittaa ”sukupuoliristiriidan aiheuttamaa kokonaisvaltaista pahan olon tunnetta, joka eritellään usein kehodysforiaksi ja sosiaaliseksi dysforiaksi”. Sukupuolidysforiassa kokemus omasta sukupuoli-identiteetistä ei vastaa muiden ihmisten itsessä näkemää sukupuolta. Voimakas sukupuolidysforia voi aiheuttaa huomattavaa psyykkistä kuormitusta ja heikentää kokonaisvaltaista hyvinvointia.
Tutkimukseni alustavien tulosten mukaan terveydenhuollossa sukupuolidysforiaa aiheuttaa muun muassa väärin sukupuolitetuksi tuleminen ja sukupuolitettuihin ruumiinosiin liittyvät toimenpiteet. Esimerkiksi transmiehelle munasolukeräyksessä alateitse tehtävät ultraäänitutkimukset tai punktiot, normatiiviset elämäkulun odotukset ja sukupuolinormatiivinen kielenkäyttö, kuten transnaisille siittiöistä ja erektiosta puhuminen, voivat aiheuttaa potilaille suurta dysforiaa ja ahdistusta.
Vähemmistöstressillä taas tarkoitetaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen altistumista kuormitukselle, joka johtuu heidän marginalisoimisestaan. Tutkimusten mukaan vähemmistöstressi on kroonista sosiaalisista ja rakenteellisista olosuhteista johtuvaa kuormitusta. Krooninen stressitila aiheuttaa monenlaisia negatiivisia terveysvaikutuksia, joita on dokumentoitu myös somaattisessa lääketieteessä. Vähemmistöstressin juurisyy on yhteiskunnan cis- ja heteronormatiivisuus, joka rakentuu kapeille oletuksille sukupuolesta ja seksuaalisuudesta eikä huomioi ihmisten kokemuksen monimuotoisuutta. Cis- ja heteronormatiivisuus sekä vähemmistöstressi tunnistettiin myös tekemissäni asiantuntijahaastatteluissa.
Vähemmistöstressillä ja sukupuolidysforialla on monitahoisia vaikutuksia perheellistymiseen. Sukupuoltaan korjaavalla ihmisellä voi olla tarvetta esimerkiksi pohtia sosiaalista rooliaan sukupuolensa korjanneena isänä tai äitinä ja purkaa mahdollisesti sisäistämiään syrjiviä oletuksia. Oleellinen alustava löydökseni on, että perheellistymisen tapoja, esimerkiksi adoptiota, jonka jotkut haastateltavistani kokivat vaihtoehdoksi omilla sukusoluilla lisääntymiselle, olisi tärkeää pohtia ammattilaistiedon ohjaamana. Hedelmällisyysneuvonta vaatisikin myös sosiaalialan erityisosaamista, sillä perheellistymiseen liittyvät kysymykset ovat laaja-alaisia, eikä niitä ole mahdollista käsitellä kattavasti somaattiseen tai psykiatriseen arvioon keskittyvillä potilaskäynneillä.
Terveydenhuollossa on tärkeää huolehtia siitä, etteivät hoitoprosessit osaltaan pahenna jo ennestään haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden kuormitusta. Tämä on erityisen tarpeellista ajassa, jossa julkisen sektorin säästöpaineet aiheuttavat kärkevää keskustelua transihmisten erityistarpeiden huomioimisesta ja jossa vihamieliset asenteet sukupuolivähemmistöjä kohtaan ovat kasvussa. Tutkimushaastattelujeni mukaan myös ammattilaisilla voi esiintyä sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen liittyviä ongelmallisia tai eettisesti kyseenalaisia näkemyksiä, mikä lisää paitsi potilaiden myös toisten ammattilaisten ristiriitaa ja kuormitusta.
Sukupuolivähemmistöihin kuuluvien henkilöiden hedelmällisyysneuvontaa suunniteltaessa tulisikin nähdäkseni nojautua ajatukseen erityisistä haavoittuvuuksista. On esimerkiksi hyödyllistä pohtia, pyritäänkö potilaan kokemusta sukupuolestaan ja/tai seksuaalisuudestaan normittamaan tai muuttamaan, millaisia läheissuhteita pidetään sukupuoleltaan ja seksuaalisuudeltaan moninaisten potilaiden kohdalla hyväksyttävinä tai toivottavina sekä miten erilasia läheissuhteita arvotetaan? Entä missä määrin arviointitilanteessa kunnioitetaan yksilön oikeutta olla keskustelematta asioista, joita hän ei halua käsitellä, ja annetaan tilaa toimia oman elämänsä sanoittajana. Lisäksi voidaan kysyä, ovatko hoitosuositusten taustalla olevat eettiset periaatteet yhdenmukaisia niiden periaatteiden kanssa, joita sovellettaisiin cis- ja heteronormatiivisiin potilaisiin? Ja jos eettisistä periaatteista poiketaan, miten poikkeamista perustellaan?
Lisääntymisen ja oikeudenmukaisuuden eettisiä jännitteitä
Sukupuolivähemmistöihin kuuluvien henkilöiden kokemusten tutkiminen hedelmällisyyden säilyttämiseen liittyvillä hoitopoluilla tuottaa arvokasta tietoa siitä, millaisina hoitomahdollisuudet ja niihin pääsy potilaiden näkökulmasta näyttäytyvät. Lisäksi tutkimus auttaa ymmärtämään, millaisia psykologisia, sosiaalisia ja materiaalisia resursseja näillä hoitopoluilla potilailta edellytetään. Ammattilaisten haastatteluiden avulla puolestaan voidaan tarkastella, miten he jäsentävät omaa työtään sekä millaisia rakenteellisia ja eettisiä haasteita he työssään kohtaavat.
Potilasnäkökulmasta tutkimukseni tuo aineksia eettisten ristiriitojen filosofiseen tarkasteluun. Eettisesti jännitteinen on esimerkiksi tilanne, jossa akuutti itsehoidon tarve ja tulevaisuuden suunnittelu ovat ristiriidassa: hoidanko itseäni nyt aloittamalla hormonihoidot, joita olen kauan odottanut vai huolehdinko mahdollisuudesta saada biologisia lapsia tulevaisuudessa pakastamalla sukusolujani, vaikka vain varmuuden vuoksi? Entä miten sukupuolidysforiaan ja vähemmistöstressiin liittyvät kokemukset vaikuttavat siihen, päätyykö henkilö hedelmällisyyden säilyttämiseen?
Etiikan näkökulmasta kysymyksiä herättää myös hoitoon pääsy: miten vastata niiden ihmisten tarpeisiin, jotka eivät pääse julkiselle puolelle psykiatriseen sukupuoli-identiteetin arviointiprosessiin ja hormonipoliklinikalle? Pitkään jatkunut hoitamaton sukupuolidysforia ja vähemmistöstressi estävät usein työnteon ja opiskelun, mikä taas heikentää toimintakykyä ja taloudellista tilannetta. Tällöin voi olla hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta valita, käyttääkö vähäiset resurssinsa itse kustannettuun hormonikorvaushoitoon vai itse kustannettuun sukusolujen pakastamiseen.
On syytä pohtia, miten voidaan oikeuttaa se, että yksilö joutuu valitsemaan kahden hänen terveytensä ja hyvinvointinsa kannalta merkityksellisen hoidon välillä: välittömään hoidon tarpeeseen vastaavan hormonihoidon ja tulevaisuuden lisääntymismahdollisuuksia turvaavan sukusolujen pakastamisen. Kysymykset ovat vaikeita, mutta on syytä miettiä laajemmin pohtia, miten oikeutetaan jonkun joutuminen tällaisen valinnan eteen. Lisäksi on tärkeää kysyä, miten järjestelmää voitaisiin kehittää oikeudenmukaisemmaksi. Tutkimukseni pyrkii osaltaan vastaamaan myös näihin kysymyksiin.
VTT, FM, sosiaalityön maisteriopiskelija Tiia Sudenkaarne on queer-feministifilosofi, jonka erikoisalaa on bioetiikka. Hän toimii postdoc-tutkijana Lapin yliopistossa ReproTime-hankkeessa, jota rahoittaa Suomen Akatemia (rahoituspäätösnumero 362800). Lisäksi hän on Helsingin yliopiston The Centre for the Social Study of Microbes -tutkimusverkoston jäsen, jota rahoittaa Wellcome Trust. Lisääntymisen etiikan lisäksi hän tutkii antibioottiresistenssin etiikkaan liittyviä sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden erityiskysymyksiä sekä on kiinnostunut kummittelun moraalisista mahdollisuuksista.
Kuva: Anastasiia Ornarin / Unsplash