Perheellistymisen uudet haasteet – vanhemmuuden ihanteet, eriarvoisuus ja epävarma tulevaisuus
Syntyvyyden lasku herättää huolta, mutta mitä keskustelusta jää huomaamatta? Vanhemmuuden paineet, perheellistymisen haasteet ja perhekäsityksen rajat ovat esimerkkejä syntyvyyskeskustelun sokeista pisteistä, joihin harvemmin kiinnitetään huomiota. Tieteen päivien paneelissa Perheellistymisen muutos keskustelimme näistä kysymyksistä Aino Luotosen ja Riikka Homasen kanssa.
Perheellistymisen muutoksista puhutaan tänä päivänä syntyvyyden kysymyksenä. Syntyvyys on laskenut voimakkaasti Suomessa ja muissa länsimaissa, ja Tilastokeskuksen alustavien tietojen mukaan vuonna 2024 saavutettiin suomalaisen mittaushistorian matalin syntyvyys. Syitä syntyvyyden laskulle on etsitty monesta suunnasta aina kumppanin löytämisen vaikeudesta perhepolitiikkaan.
Osallistuin Tieteen päivillä paneelikeskusteluun perheellistymisen muutoksista yhdessä Aino Luotosen (Itä- Suomen yliopisto, paneelin puheenjohtaja) ja Riikka Homasen (Lapin yliopisto) kanssa. Myös me käsittelimme syntyvyyttä, mutta tyypillisimpien väestöpoliittisten aiheiden sijaan keskustelimme lapsiperheellistymiseen ja vanhemmuuteen kohdistuvista paineista ja odotuksista sekä perheellistymiseen liittyvästä epätasa-arvosta.
Raskas taakka vai rakkauden ja ilon lähde?
Väitöstutkimuksessani tarkastelin vanhemmuutta tukevia hankkeita, niiden tavoitteita ja niissä käytettyä puhetapaa vanhemmuudesta. 2000-luvun alkupuolella julkisessa keskustelussa ja julkisin varoin rahoitetuissa hankkeissa omaksuttiin erityinen puhetapa vanhemmuuden katoamisesta, joka yhdistyi angloamerikkalaisesta maailmasta lainattuun ajatukseen vanhemmuuden deterministisyydestä.
Vanhemmuuden deterministisyydellä tarkoitetaan ajattelutapaa, jonka mukaan vanhempien valinnat ja kasvatustyyli määrittävät lasten kehitystä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Ratkaisuna tarjottiin refleksiivistä toimijuutta, eli ajatusta siitä, että vanhempien tulee tietoisesti tarkastella, arvioida ja jatkuvasti kehittää omaa vanhemmuuttaan ja vuorovaikutusta lapsen kanssa. Tämä liittyy myös intensiivisen vanhemmuuden ihanteeseen, jossa vanhemmuus nähdään vahvaa sitoutumista vaativana tehtävänä, joka edellyttää vanhemmilta monenlaisia voimavaroja.
Väitöskirjani loppupäätelmissä pohdin, ettei ehkä ole kovin yllättävää, miksei nuorempi sukupolvi ole erityisen innokas hankkimaan lapsia. Vanhemmuuteen kohdistuvat odotukset ja niitä välittävät kuvastot kun tekevät siitä ensisijaisesti raskaan, vaativan ja kuormittavan tehtävän, jossa pienilläkin valinnoilla nähdään olevan kauaskantoisia seurauksia lapsen tulevaisuudelle: rakkauden ja ilon sijaan vanhemmuus näyttää raskaalta taakalta.
Keskustelumme paneelissa ei kuitenkaan pysähtynyt tähän teemaan. Toinen teema, joka usein unohtuu, on kysymys perheellistymisen eriarvoisuudesta. Kenen syntyvyydestä oikeastaan ollaan huolissaan?
Kenellä on oikeus perheeseen?
Riikka Homanen on tutkinut monia syntyvyyteen kytkeytyviä aiheita kuten neuvolajärjestelmää ja vanhemmuuden rakentumista institutionaalisissa kohtaamisissa. Vaikka suomalainen perhepolitiikka ei enää perustu eugenistisiin ajatuksiin, käytännöissä on yhä eriarvoistavia rakenteita – mukaan lukien sukupuolitetut rakenteet – jotka suosivat tiettyjä ryhmiä. Esimerkiksi yhteiskunnallisessa keskustelussa ollaan yhtä aikaa huolissaan syntyvyyden laskusta ja toisaalta joidenkin etnisten väestöryhmien korkeista lapsiluvuista, erityisesti äitien työssäkäynnin kannalta.
Homanen nosti keskustelussa esiin myös lisääntymisterveydenhuollon ja teknologian kehityksen. Nämä ovat jo muuttaneet ja tulevat hänen mukaansa tulevaisuudessa muuttamaan vielä entistä radikaalimmin käsitystä lisääntymisestä ja vanhemmuudesta. Eettisten haasteiden lisäksi lisääntymisterveydenhuoltoon liittyy syrjiviä käytäntöjä. Esimerkiksi sateenkaariperheille ja itsellisille naisille ei myönnetä Kela-korvausta hedelmöityshoitoihin, sillä korvaus kattaa hoidot ainoastaan silloin, kun lapsettomuus johtuu sairaudesta. Tämä rajaus asettaa osan perheistä eriarvoiseen asemaan suhteessa kahden heterovanhemman perheisiin.
Samaan aikaan perheellistymistä toivotaan erityisesti valkoisilta, keskiluokkaisilta heteropariskunnilta, joihin myös vallitsevat vanhemmuuden ihanteet, kuten intensiivinen vanhemmuus, istuvat hyvin. Tällainen vanhemmuuden ihanne korostaa vahvaa sitoutumista lapseen ja vaatii vanhemmilta merkittäviä taloudellisia, ajallisia ja emotionaalisia resursseja.
Aino Luotonen on tutkinut sitä, keitä perheeseen kuuluu, ja nosti paneelissa esiin myös, ettei perhe tarkoita vain lapsiperhettä eikä perheellistyminen vain lasten saamista. Tämä näkökulma laajentaa keskustelua siitä, kenellä on oikeus perheeseen ja millaisissa muodoissa perheellistyminen voi tapahtua.
Tulevaisuus huolestuttaa nuoria aikuisia
Vanhemmuuden ihanteet ja niihin liittyvät vaatimukset ovatkin vahvasti keskiluokkaisia. Esimerkiksi intensiivisen vanhemmuuden ihanne edellyttää vanhemmilta huomattavaa panostusta ja voi tuntua nuorista aikuisista raskaalta velvoitteelta.
Luotonen ja hänen kollegansa ovat haastatelleet tutkimuksessaan nuoria aikuisia, jotka tunnistavat nämä paineet ja kokevat niiden vaikuttavan perheellistymispäätöksiinsä. Lisäksi monet nuoret aikuiset ovat huolissaan tulevaisuudesta – poliittinen epävakaus, ympäristökriisi ja taloudellinen epävarmuus saavat heidät epäröimään lasten hankintaa.
Perheellistymisiässä olevat sukupolvet näyttävät sisäistäneen vanhemmuuden deterministisyyden. Tähän liittyy odotus tai pakko alituisesti reflektoida, pohtia ja tarkkailla vanhemman toiminnan vaikutusta lapseen, mikä saattaa osaltaan johtaa lapsenhankinnan lykkäämiseen.
Kirjoittaessani väitöstilaisuuden lectio praecursoria luin sattumalta lehtiartikkelin, jossa nuori intellektuelli pohti futuristisesta näkökulmasta tulevaisuutta ja sen haasteita. Yksi hänen radikaaleista ideoistaan oli ajatus, että vanhemmaksi tulisi päästä vain suorittamalla koe, joka osoittaa riittävän vanhemmuuden osaamisen. Tämä ajatus ei ainoastaan toista vanhemmuuteen kohdistuvaa huolta, vaan myös osoittaa, kuinka syvälle juurtuneita nämä odotukset ovat – jopa siinä määrin, että ne näyttäytyvät hallittavissa olevana taitona, jota voidaan mitata ja testata.
Epilogi
Tieteen päivien paneelissa keskityimme perheellistymisen kysymyksiin, emme pohtineet ratkaisuja alhaiseen syntyvyyteen, vaikka ne monia tahoja ymmärrettävästi kiinnostavatkin. Noin vuosi sitten keskustelin korealaisista tutkijoista ja virkahenkilöistä koostuvan ryhmän kanssa Kelan tutkimusyksikössä – keskustelu oli erityisen ajatuksia herättävä. Esittelin vierailijoille suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää ja perhe-etuuksia. Etelä-Koreassa perheiden tukeminen sosiaaliturvajärjestelmän avulla on vähäistä, ja syntyvyys on ollut pitkään maailman alhaisimpia: vuonna 2023 kokonaishedelmällisyysluku oli 0,72. Vierailijat kuuntelivat esitystäni kiinnostuneina, mutta jäivät ihmettelemään, miksi Suomessakin syntyvyys on niin matala, vaikka perheellistyminen on otettu laajasti huomioon sosiaaliturvaetuuksissa.
Tämä kertoo ilmiön globaalista luonteesta – ainakin läntisissä teollisuusmaissa – ja osoittaa, että perheellistymisen muutokset ovat jaettu ilmiö monissa maissa. Samalla se korostaa, kuinka vaikeaa perheellistymiseen vaikuttaminen poliittisilla toimilla on. Ilmiö on moniulotteinen ja elää omaa elämäänsä yhteiskunnallisista tukijärjestelmistä huolimatta.
Tieteen päivät on kaikille tieteestä kiinnostuneille suunnattu tapahtuma, jossa eri alojen tutkijat kertovat tutkimuksistaan ja keskustelevat yleisön kanssa. Perheellistymisen muutos -paneelikeskustelu järjestettiin 9.1.2025 Helsingissä.
