Miksi äitiys kaduttaa?
Äitiyden odotetaan tekevän onnelliseksi, mutta kokemus voikin olla erilainen: liian painavaa vastuuta, musertavaa syyllisyyttä ja totaalista yksinjäämistä. Hyvän äitiyden ja yksinpärjäämisen ihanteet tekevät avun pyytämisestä ja saamisesta haasteellista.
Perheellistymiseen liitetään monenlaisia odotuksia siitä, miten oma perhe tekee onnelliseksi. Monet äitiyttä pohtivat suunnittelevat myös jakavansa vanhemmuuden vastuut puolison kanssa tasavertaisesti ja arvioivat saavansa tukea ja apua läheisiltään. Silloin kun lisäapua tarvitaan, ovat hyvinvointivaltion palvelut ja turvaverkot olemassa.
Mutta entä jos nämä odotukset onnellisuudesta, tasavertaisesta työnjaosta ja turvaverkkojen toimivuudesta eivät täytykään? Joillekin äideille pettymykset ovat niin karvaita, että he huomaavat katuvansa äitiyttä ja perheen perustamista.
Tässä tekstissä analysoimme odotusten ja kokemusten välisestä ristiriidasta kumpuavia äitiyden katumuksen tunteita. Teksti perustuu vanhemmuuden katumuksen kokemuksia kartoittavaan kirjoitusaineistoon, joka on kerätty yhteistyössä Helsingin Sanomien kanssa vuonna 2019. Aineistonkeruuseen osallistui yli 149 vanhempaa, joista 128 oli naisia.
Aineistonkeruuseen osallistui hieman yllättäen myös vanhempia, jotka eivät tunteneet katumusta, vaan halusivat kertoa kokemuksistaan vanhempia. Kuten eräs vastaaja totesi, “en varsinaisesti kadu, mutta mietin voisivatko asiat olla toisin”. Näiden vastaajien kokemukset olemme rajanneet aineiston ulkopuolelle. Näin analyysissa mukana ovat vain niiden äitien vastaukset, jotka ovat selkeästi ilmaisseet katuvansa äitiyttä. Vastaajista suurin osa oli korkeakoulutettuja, parisuhteessa olevia pienten lasten äitejä.
Odotusten ja kokemusten välinen ristiriita
Feministiteoreetikko Sara Ahmedin mukaan heteroseksuaalisen parisuhteen varaan rakentuva ydinperhe on voimakas onnellisuusobjekti, johon latautuu runsaasti odotuksia perheen onnelliseksi tekevästä voimasta. Perheeseen liitetyt odotukset onnellisuudesta voivat myös tehdä toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelemisen vaikeaksi. Olemme tottuneet ajattelemaan, että lapsettomuuteen saattaa liittyä katumusta siitä, ettei lapsia tullut hankittua, mutta lapsia ja äitiyttä ei voi katua.
Tämä perheeseen ja lapsiin liittyvä onnellisuusodotus näkyi aineistossa selvästi. Samaan aikaan lapsetonta elämää oli vaikea kuvitella onnelliseksi. Yksi toistuvista teemoista oli kuitenkin naisten äitiyteen ja perheeseen liittämien odotusten ja kokemusten välinen ristiriita. Kuten eräs vastaaja kirjoitti:
Olin aina ajatellut, että perheellisillä on kivempaa. Olen ainoa lapsi, joka asui äitinsä kanssa, ja minusta se oli huono kasvuympäristö, olisin halunnut kasvaa perheessä. Jotenkin ajattelin myös, että lapsettomien aikuisten elämän näytti täyttävän työ tai yksinäisyys ja että se on tylsää.
Äidit kuvasivat katumuksen tunteidensa liittyvän siihen, miten äitiys ei tehnytkään heitä onnelliseksi. Sen sijaan äitiys onkin tuonut mukanaan negatiivisiksi ja vaikeiksi koettuja tunteita, kuten syyllisyyttä, riittämättömyyttä ja uupumusta. Hyvin yleisiä olivat myös kuvaukset oman ajan, tilan ja vapauden kaipuusta:
Olen akateeminen, nähnyt maailmaa ja lisäksi ammatiltani opettaja, mutta silti en tajunnut etukäteen miten intensiivistä vanhemmuus on. Kaikki puitteet ovat kunnossa ja rahahuoliakaan ei ole, mutta jatkuva riittämättömyyden tunne jäytää. Omaa aikaa ei ole ikinä, eikä edes tilaa ajatella. Vakuuttelen itselleni päivittäin, että olisin katunut tosi paljon jos en olisi tehnyt lasta ja olisin jäänyt elämässä paljosta paitsi ja kuollut yksin, mutta silti kaipaan omaa aikaa ja tilaa ja sitä että maailma olisi vielä avoin.
Kuten Orna Donath on omassa äitiyden katumusta koskevassa uraa uurtavassa tutkimuksessaan tuonut esiin, katuvien äitien kokemukset eivät sinänsä ole poikkeuksellisia. Esimerkiksi oman ajan ja tilan puute sekä ajoittaiset syyllisyyden ja pettymyksen tunteet ovat monille äideille osa äitiydessä koettuja tunteita ja ristiriitoja. Poikkeuksellista on kuitenkin se, millaisiin johtopäätöksiin katuvat äidit omien kokemustensa pohjalta tulevat, sillä he kokevat äitiyden lopulta ottavan enemmän kuin antavan. He eivät ryhtyisi äidiksi, jos tietäisivät sen mukanaan tuomat vaikeat tunteet ja vastuut.
Äitien yksinäinen vastuu
Vanhemmaksi tulevilla on odotuksia vanhemmuuden vastuiden jakautumisesta puolisoiden kesken. Vaikka isien osallistuminen lastenhoitoon ja kotitöihin on lisääntynyt viime vuosikymmeninä, perheiden sisäiset hoivavastuut voivat olla edelleen vahvasti sukupuolittuneita. Ristiriitoja syntyy, kun odotukset jaetusta vanhemmuudesta törmäävät arjessa elettyyn epätasa-arvoon. Odotusten ja kokemusten välinen ristiriita saattoi olla niin voimakas, että se ilmeni katumuksen tunteina:
Isä ei osallistunutkaan lapsiperhearkeen ja jäin yksin. Se tuli suurena yllätyksenä ja aiheutti vihan tunteita siitä kuinka suuri vastuu jäi yksin minulle ja hän pystyi ikään kuin perääntymään. Jos hän ei hoida, minun on pakko. Jos olisin tämän tiennyt lapsia ei todellakaan olisi tullut.
Lasten syntymään liittyy odotuksia myös sukulaisten ja läheisten osallistumisesta lasten hoivaan ja lapsiperhearkeen. Suomessa neljä viidestä isovanhemmasta osallistuukin lastenlastensa hoitamiseen. Noin puolet vanhemmista saa lastenhoitoon apua myös sisaruksiltaan, ja noin joka kolmas ystäviltään. Osa katuvista äideistä koki totaalista, laajempaan sosiaaliseen ympäristöön liittyvää yksinjäämistä hoivavastuun kanssa:
Myös yllättävän syvää katkeruutta lähipiiriä kohtaan koska olemme jääneet lähes täysin tukiverkoitta (oma äiti on kuollut mutta muuten isovanhempia kyllä olisi ja kummeja mutta he eivät tajua auttaa).
Muutoksen mahdollisuudet?
Osa vastaajista pohti ratkaisuja katumuksen tunteita aiheuttaviin vaikeuksiin, kuten vastuun kasautumiseen äidin harteille ja uupumukseen. He pohtivat, miten voisivat saada kaivattua väljyyttä arkeen ja tehdä siitä itselleen elettävämpää. Samalla he kuvasivat kuitenkin myös tunteita ja ihanteita, jotka muodostivat esteitä muutosten tekemiselle:
Yritän löytää ratkaisuja uupumukseen ja harkitsen koko ajan perheneuvolaan soittamista, lastenhoitopalvelua ja siivoojan palkkaamista, mutta toistaiseksi huono omatunto läsnäolon vähenemisestä estää tekemästä oikeita muutoksia.
Vastaajan pohdinnan voi nähdä kertovan lapsen tarpeiden asettamisesta etusijalle ja hyvän äitiyden kulttuurisista ihanteista, jotka korostavat äidin läsnäolon merkitystä lapsen hyvinvoinnille. Siten syyllisyyden tunteet ja hyvän äitiyden ihanteet toimivat muutosta estävinä tekijöinä.
Katumuksen tunteiden vuoksi muutoksia elämässään tehneet vastaajat kuvasivat näitä muutoksia lyhyesti ja toteavasti: “muutin pois perheen luota” ja “erosin, muutin”. Pidemmissä kuvauksissa tuotiin esille sitä, miten äitien oli vaikea neuvotella enemmän tilaa itselleen ydinperhe-arjessa. Tällöin ratkaisuna saatettiin nähdä ero lapsen toisesta vanhemmasta ja lasten vuoroasuminen, joka oli mahdollistanut joillekin äideille enemmän omaa aikaa ja tilaa:
Erosin lasten isästä vaikka tiesin sen vaikuttavan lapsiin jollain tasolla. Se oli ainut keino millä sain omaa elämääni edes hieman takaisin kun lapset on isällään.
Tabun rikkojat
Äitiys voi siis kaduttaa, kun perhe-elämä ei täytä äitiyteen ja ydinperhe-elämään ladattuja odotuksia onnellisuudesta ja hoivan tasa-arvoisesta jakautumisesta. Äitiyden katumus on kuitenkin pitkään pysynyt piilossa, osin koska äitiyden negatiivisista puolista julkisesti puhuviin naisiin suhtaudutaan vaihtelevasti, jopa vihamielisesti.
Äitiyden katumusta saatetaan myös pitää merkkinä mielenterveyden ongelmista, tai jopa leimata katuva äiti lapsia vihaavaksi hirviöksi. Siitä huolimatta naiset ovat alkaneet puhua katumuksesta, anonyymeilla keskustelupalstoilla, osallistumalla tutkimuksiin tai jopa julkisesti.
Osa äideistä haluaa rikkoa katumusta ympäröivän hiljaisuuden ja lisätä ymmärrystä äitien tunteiden moninaisuudesta. Tutkimusta katumuksen kokemuksen moninaisista psykologisista, sosiaalisista ja yhteiskunnallisista juurista tarvitaan.
Lähde
(1) Mustosmäki, Armi & Sihto, Tiina (2023). Äitiyden katumus. Teoksessa Tiina Sihto & Paula Vasara (toim.) Hoivan pimeä puoli. Helsinki: Gaudeamus.
Kirjoittajat
Armi Mustosmäki (YTT) toimii akatemiatutkijana Itä-Suomen yliopistossa yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hän on tutkinut äitien negatiivisia, kiellettyjä tunteita ja niistä käytyä (julkista) keskustelua sekä pohjoismaista mallia ja työelämän muutosta.
Tiina Sihto (YTT) toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa SustAgeable-hankkeessa sekä jäsenenä Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä. Sihdon tutkimuksellinen kiinnostuksensa kohdistuu erityisesti hoivan kysymyksiin. Hän on toinen teoksen Hoivan pimeä puoli toimittajista.